Fotokela – Kelaa mikä foto!
  1. Kielet ja kirjallisuus
  2. Maantieto
  3. Kotitalous ja käsityö
  4. Biologia
  5. Musiikki ja kuvataide
  6. Uskonto ja elämänkatsomus
  7. Matematiikka
  8. Liikunta ja terveystieto
  9. Historia ja yhteiskuntaoppi
  10. Fysiikka ja kemia
  11. Tehtävät
  12. Sanasto
  13. Opettajalle

Kielet ja kirjallisuus

Jari Silomäki (1975-): Luento-, luku- ja lentosuunnitelma, 1997-2001 SVM

Useimmat meistä pitävät tai ovat joskus pitäneet päiväkirjaa. Toiset kirjoittavat siihen aina kun jotakin merkittävää tapahtuu, ikään kuin merkitäkseen muistiin tärkeitä virstanpylväitä elämässään. Joillekin päiväkirja on uskottu, jolle kerrotaan asiat joita kukaan muu ei tiedä. Pahinta, mitä päiväkirjan omistajalle voi tapahtua on henkilökohtaisen esineen joutuminen vääriin käsiin. Poikkeuksen muodostaa julkinen päiväkirja, kuten romaanina ilmestynyt Kristoffer Kolumbuksen ”Amerikan löytöretken päiväkirja” (1950) tai vaikkapa Jari Silomäen kuvaa ja tekstiä yhdistelevä päiväkirjamainen valokuvasarja ”Harjoitelmia aikuisuuteen”.

Silomäki yhdistää kuviinsa tekstejä, jotka ovat kuin katkelmia ihastuneen henkilön päiväkirjasta. Tekstit on kirjoitettu kaunokirjoituksella hopeagelatiinivedosten päälle. Kuvassa, joka esittää kirjahyllyjen risteyskohtaa kirjastossa, lukee: ”Hän kulkee tästä maanantaisin klo 11.40 kirjaston lukusaliin. Minä sijoitan itseni tähän runohyllyn viereen.” Toisessa kuvassa on mies, joka seisoo sillalla. Kaukaisuudessa, hänen takanaan avautuvalla tiellä seisoo hahmo, jonka ympärille on piirretty rengas. Kuvan alle on kirjoitettu teksti: ”Omakuva ihastukseni kanssa. Rautatiesillalla 25.4. klo 14.00.

Silomäen kuvia katsellaan lisää matematiikan tunnilla.

Ben Kaila (1949-): Eskilstuna, 1972 SVM

Ben Kailan valokuvan tunnelma on uhkaava. Kuvan vasemmalla laidalla on nyrkkiin puristunut käsi. Suonikkaan nyrkin omistajaa ei näytetä, mutta hänen takanaan, viistosti oikealla istuu lapsi. Vaikka kuvaaja on tarkentanut nyrkkiin, voi epäselvästä lapsen hahmosta erottaa sen tuijottavan aikuista. Ruumiin kieli kertoo, että tilanne huoneessa on jännittynyt. Kieli on kuvassa myös toisenlaisessa roolissa, sillä kuvan aihe on siirtosuomalaisuus ja suomalainen kielivähemmistö Ruotsissa. Ben Kaila on ottanut kuvan Eskilstunassa, jonne asettui osa vuosina 1967-73 Ruotsiin muuttaneista noin 100 000 suomalaisesta.

Kaupunki on yhä väkiluvultaan kolmanneksi ruotsinsuomalaisin kaupunki. Ruotsinsuomalaisuus ja suomenruotsalaisuus saattavat joskus sekoittua. Molemmat ryhmät ovat laissa virallisesti tunnustettuja kielivähemmistöjä, joille kuuluu erityisoikeuksia. Ruotsinsuomalaisten kotimaa on Ruotsi, kun taas suomenruotsalaisten Suomi. Sivistyneessä yhteiskunnassa vähemmistöt nähdään yhteiskuntaa rikastuttavana asiana ja niille tarjotaan erityisiä oikeuksia. Ruotsinsuomalaiset saavuttivat tällaisen erityisoikeuden vuonna 2000, kun heidät tunnustettiin viralliseksi vähemmistöksi ja suomi maan viralliseksi vähemmistökieleksi.

Ruotsalainen valokuvaaja Jan Hietala pohtii suomalaisia juuriaan historian & yhteiskuntaopin tunnilla

Kalle Kultala (1924-91), 1970-luku SVM

Pientareella seisoo kaksi postilaatikkoa. Toisessa lukee ”posti”, toisessa ”post”. Ne kuuluvat naapureille, joiden äidinkielet ovat suomi ja ruotsi. Kieli on identiteetin eli minäkuvan osa. Kokeile vaikka puhua yksi tunti ystäviesi kanssa jotakin vierasta kieltä, esimerkiksi englantia, niin saatat huomata käyttäväsi erilaista äänensävyä, puhenopeutta, sanavalintoja, kohteliaisuusilmaisuja ja murretta kuin äidinkieltä käyttäessäsi. Onkin hauska ajatella, että henkilöllä on eri identiteetti jokaiselle puhumalleen kielelle.

Se kieli, jota käytämme päivittäin eniten, määrää luonnettamme eniten. Jos henkilö asuu ulkomailla ja käyttää päivittäin vierasta kieltä, voi hänelle syntyä tarve oman äidinkielen muistissa pitämiseen: tilata kotimaisia lehtiä tai kerätä kotiin julisteita tai säilytyspurkkeja joissa esiintyy sanoja hänen omalla äidinkielellään. Kultalan kuvan postilaatikkojen omistajat elävät molemmat omassa kotimaassaan, mutta haluavat kyltin kielen valinnalla korostaa omaa kieli-identiteettiään, suomen- ja ruotsinkielisyyttä.

Identiteetin pohtimista omakuvan kautta käsitellään uskonnon & elämänkatsomustiedon tunnilla

Jussi Aalto (1945-): sarjasta Tärähtäneitä kuvia, 1970-luvun alku SVM

Jussi Aallon valokuvasarja Tärähtäneitä kuvia on syntynyt samoihin aikoihin kuin Pertti Hietasen, Ismo Höltön ja Mikko Savolaisen kantaaottavat kuvat yhteiskunnan laitapuolilta. Aalto oli tuolloin tietoinen, kuinka synkkiä aiheita muut valokuvaajat kuvasivat, ja päätti ottaa aivan toisenlaisia kuvia. Kun muut viestittivät kuvillaan kurjuutta ja tahtoivat näyttää yhteiskunnan nurjan puolen, Aalto halusi kertoa, että elämä on iloinen asia. Hän kutsuu sarjaa nimellä Tärähtäneitä valokuvia, sillä Aalto kantoi kameraa aina mukanaan ja räpsi kuvia ympäristöstään.

Kuvaushetket olivat yllätyksellisiä ja tulokset suunnittelemattomia tilannekuvia. Kuvista sellaisenaan on vaikeaa päätellä, mitä Aalto on halunnut kuvaustilanteesta kertoa. Otokset näyttävätkin räpsyiltä, joita joka kodin valokuva-albumit ovat pullollaan. Aalto on lisännyt kuvien alalaitaan pienen tekstipätkän, joka muistuttaa henkilökohtaiseen kuva-albumiin tehtyä merkitsemistapaa.

Mainoksissa kuvan ja tekstin yhdistäminen on yleistä. Katso esimerkki käsityön & kotitalouden oppitunnilta.

Andrei Lajunen (1969-99): Nimeämätön kansio (Alue A, B, C), 1998 SVM

Nämä kuvat ovat peräisin kansiosta, jonka sisältö muistuttaa yksityisetsivän salaista mappia. Sisältä löytyy kromogeeninen värivedos räkää valuvasta, potkitusta hissin ovesta, junan käytävän lattialistasta, poliisista jonka kasvot on rajattu pois, epämääräisistä henkilöistä, joiden ylävartalo puuttuu kuvasta, sekä ilmakiväärillä tulitetusta Alue B -kyltistä. Yhdessä kuvassa karjuu täytetty leijona, toinen on ihokarvat paljastava lähikuva ihmisvartalosta. Kaikkia kuvia verhoaa salaperäisyys, ja ilmassa leijuu kysymys: mikä näitä otoksia yhdistää?

Ihmisellä on tapana yrittää järjestää kaaosta. Hyvä esimerkki tästä on tarve tarinan kehittämiseen irtonaisten kuvien ympärille, vaikka kuvilla ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Andrei Lajusta on kiinnostanut jokaisen ihmisen tapa kokea maailma omalla yksilöllisellä tavallaan. Ehkä hänen kansionsa kummallisuuden tarkoitus onkin jättää tilaa jokaisen omalle mielikuvitukselle. Mikäli useampi henkilö kehittäisi Lajusen kuvista tarinan, olisi jokainen niistä erilainen vaikka kaikilla olisi sama tehtävä ja samat rakennusaineet. Kokeile vaikka!

Yksi sarjan kuvista nähdään biologian tunnilla.

Jukka Male (1954-): Nanda, 1996 SVM

Kuvatekstit vaikuttavat voimakkaasti siihen, kuinka tulkitsemme kuvia. Mikäli kuvan yhteyteen on liitetty tekstiä, oletamme sen automaattisesti antavan lisätietoa kuvasta. Teksti sijoitetaan perinteisesti kuvan alapuolelle tai sen viereen, kuten vaikkapa sanomalehdissä ja oppikirjoissa. Jukka Malen Nandaa esittävässä kromogeenisessa värivedoksessa teksti on kätketty kuvan sisään. Kuvassa olevan naisen olkavarteen on tatuoitu rakkaudentunnustus ”Humberto ich liebe dich”. Saksankielinen kirjoitus kertoo konkreettisen merkityksensä lisäksi paljon enemmän: Humberton täytyy olla todella tärkeä henkilö, koska Nanda on tatuoittanut iholleen ikuisen rakkaudentunnustuksen.

Tatuoinnista katse siirtyy Nandan kasvoihin, joissa on ruhje. Silmän alapuolelta poskeen asti ulottuu violetinpunainen läiskä, joka näyttää mustelmalta. Mistä ruhje on tullut? Onko Humbertolla jotakin tekemistä asian kanssa? Kun mustelmaa katsoo tarkemmin, se alkaa muistuttaa luomea tai syntymämerkkiä. Ehkä Nanda on vetänyt hiuksensa ohimolta näyttääkseen valokuvaajalle posken päällä lepäävää ihon pigmenttihäiriötä. Nandan ilme on neutraali. Hän ei näytä surulliselta eikä liioin iloiseltakaan. Sekä Nandan että Humberton tarina jäävät katsojalle arvoitukseksi.

Tatuointeja käsitellään koristautumisen näkökulmasta käsityön & kotitalouden tunnilla

Stefan Bremer (1953-): Peace, 1997 SVM

Maailma on täynnä merkkejä ja symboleja. Merkkejä käytetään usein viestinnässä, jossa tarvitaan selkeyttä, sillä sanoman perillemeno voi olla häiriöille altis. Viestin välittymistä saattavat häiritä melu, yhteisen kielen puuttuminen, kiire tai muiden viestien paljous. Käsimerkit ovat kansainvälinen tapa kuvata tunnelmaa ja viestittää asioita. Peukalon ylhäällä tai alhaalla pitäminen on ehkäpä laajimmin tunnettuja käsimerkkejä. Nyrkin heiluttaminen tai keskisormen näyttäminen eivät jättäne viestiä keneltäkään epäselväksi. Jotkut käsimerkit ovat tervehdyksiä ja yhteenkuulumisen symboleja. Yhdysvalloissa vaikuttavilla jengeillä on omat käsimerkkinsä, joilla viestitetään tietyyn ryhmään kuulumista.

Heavymusiikin ystävät käyttävät käsimerkkiä, joka muistuttaa pystyssä olevia pukinsarvia. Sojottavilla sormilla viestitetään hyvää tunnelmaa ja mukana olemista esimerkiksi konsertin aikana. Sukeltajat tekevät veden alla etusormella ja peukalollaan rinkulan, joka merkitsee kaiken olevan hyvin. Yksi tunnetuimmista käsimerkeistä on rauhan- tai voitonmerkki, jossa etu- ja keskisormi muodostavat v-kirjaimen. Kumpaa merkkiä Stefan Bremerin valokuvassa näytetään? Valokuvan nimi paljastaa viestin rauhanmerkiksi. Merkkiä tekevät katkenneet sormet yhdistyvät oitis mielikuvaan sodan runtelemasta ruumiista. Toisaalta sormet ylistävät ihmisten erilaisuutta ja rohkaisevat suvaitsevaisuuteen.

Vilho Setälä (1892-1985), 1930-luku SVM

Oletko koskaan huomannut, että iloista uutista kuvitetaan lehdissä hymyilevillä kasvoilla? Sama logiikka pätee huonoihin uutisiin, joiden yhteyteen liitetään kuvia vakavista ja surullisista ihmisiä. Ilmiö on tuttu erityisesti juoru- ja iltapäivälehdistä. Esimerkiksi, jos Matti Nykänen voittaisi lotossa Ilta-Sanomat laittaisi asiaa uutisoivaan lööppiin kuvan hyväntuulisesta lottovoittajasta. Mikäli Matti olisi sotkenut raha-asiansa pahemman kerran olisi lööpin kuvassa varmasti murheellisen näköinen mies. Vilho Setälän japanilaista naista esittävällä kuvaparilla voi havainnollistaa saman asian. Polvistunutta naista esittävän kuvan yhteyteen voi lisätä tekstin, joka uutisoi kuinka japanilainen geisha-perinne tekee naisesta epätasa-arvoisen mieheen nähden ja esineellistää naista.

Toiseen kuvaan voi lisätä tekstin, joka kertoo kuinka edistyksellinen 1930-luvun japanilainen yhteiskunta on, koska siellä on ennätysmäärä hyvin toimeentulevia naisyrittäjiä. Kuvat esittävät samaa naista, mutta näyttävät hänet kahdessa erilaisessa valossa. Kuvatekstit vahvistavat mielikuvia, joita kuvat ensi näkemältä herättävät. Entäpä, jos molemmissa kuvissa olisi sama teksti: japanilainen geisha murhasi aviomiehensä. Miten kuvien tunnelma nyt muuttuisi? Millaisessa valossa kuvan nainen näyttäytyisi?

Miten sama kuva muuttuu kun sitä tarkastellaan eri näkökulmista? Katso kuvataiteen & musiikin tunnilta.

Maria Hirn (1840-1923): kirjasta Kuuromykkäin viittomakieli Suomessa, 1910-1916 (Kuurojen museo)

Suomessa on noin 5000 syntymästään kuuroa henkilöä, joiden äidinkieli on suomalainen viittomakieli. Lisäksi on arvioitu noin 9000 kuulevan henkilön taitavan viittomakieltä. Heistä suurimmalle osalle kyseessä on vieras kieli, mutta osalle viittomakieli on perhetaustasta johtuen äidinkieli. Suomessa on lisäksi noin 300 suomenruotsalaisen viittomakielen käyttäjän yhteisö. Maria Hirnin ottamat kuvat ovat peräisin vuosina 1910, 1911 ja 1916 vihkoina ilmestyneestä Suomen ensimmäisestä viittomakielen sanakirjasta ”Kuuromykkäin viittomakieli Suomessa” Kuvissa valokuvaajan aviomies, kirjan kirjoittaja David Fredrick Hirn viittoo 450 erilaista viittomaa.

Osa kuvista on toteutettu montaasitekniikalla: käsien liikettä on havainnollistettu liimaamalla kuvaan toisista kuvista leikattuja käsiä, joista käy ilmi niiden asento ja muoto viittoman eri vaiheessa. Lisäksi käsien liikerata on merkitty kuvaan piirrossymbolein. Viittoma numero 37 merkitsee vuorta. Kyseessä on yhdysviittoma, joka koostuu viittomista kivi (osa a.) ja korkeus (osa b.). Kuva 25 esittää viittomaa salama ja kuva 76 viittomaa aivot. Kuvassa numero 28 on viittoma hirmumyrsky, joka koostuu kahdesta osasta: tuuli (a.) ja tuulen kiihtyminen tai pyörähtävä ilma (b.).

Lisää montaasitekniikalla toteutettuja valokuvia näet historian & yhteiskuntaopin tunnilla.

Kuvasiskot Eila Marjala (1919-83) & Margit Ekman (1919-): Ilona, 1962 SVM

Viestintävälineiden kiivain kehitys on tapahtunut 1870-luvun ja 1950-luvun välisenä aikana. Silloin kehitettiin sähköiset viestimet kuten puhelin, radio, televisio ja tietokone. Jokaisen uuden keksinnön myötä on uskottu luovuttavan edellisestä tarpeettomana. Tämä uhkakuva ei ole toteutunut. Välineet ovat muuttaneet muotoaan ja kehittyneet, mutta niiden toimintaperiaate on pysynyt samana. Esimerkkejä tästä ovat perinteinen radio tai puhelin, joista on kehitetty internetradio ja matkapuhelin. Painettujen viestimien kuten sanomalehtien ja kirjojen rinnalle syntyivät 1800-luvun lopulla kuvalehdet.

Painotaidon kehittyminen mahdollisti valokuviin perustuvien lehtien syntymisen. Kuuluisin niistä oli amerikkalainen Life, jonka motto oli "to see Life; see the world". Kuvalehdistä kehittyi tärkeä ja suosittu kanava saada kuvatietoa muusta maailmasta. Niinpä oli valokuvaajalle ansio saada otoksensa Life-lehteen. Suomalaisen Kuvasiskot-studion eli Eila Marjalan ja Margit Ekmanin Ilona-niminen kuva pääsi kesäkuun 15. päivänä vuonna 1964 ilmestyneen lehden kanteen. Kuvasarja-painiketta klikkaamalla näet Ilonan kuvan vuoden 1964 Life-lehden kannessa.

Maantieto

Jorma Puranen (1951-): sarjasta Kuvitteellinen kotiinpaluu, 1991 SVM

Joissakin kulttuureissa uskotaan, että valokuva vangitsee kuvattavan sielun. Hieman samankaltaisen ajatuksen kautta voi tarkastella Jorma Purasen valokuvasarjaa Kuvitteellinen kotiinpaluu. Puranen teki kiinnostavan löydön vieraillessaan pariisilaisen kansatieteellisen museon Musée de L’Hommen kuva-arkistossa. Museosta löytyi Ruhtinas Roland Bonaparten 1880-luvulla tehdyn Lappiin suuntautuneen tutkimusmatkan jäämistö. Bonaparte oli seurueineen tutustunut saamelaisiin heimoihin ja ottanut heistä jokaisen erityispiirteen tallentavia valokuvia. Matkalta oli jäänyt tarkkoja dokumentteja paikoista, joissa seurue oli heimoja tavannut sekä merkintöjä heimolaisten sukupuolesta, iästä, silmien ja hiusten väristä, kallon ympäryksistä ja vartalon mitoista.

Elettiin aikaa, jolloin erilaisten rotuoppien ja rotuun perustuvien arvoasteikoiden kehittely oli tieteissä suosittua. Puranen halusi palauttaa saamelaiset takaisin elinympäristöönsä ranskalaisen museon kätköistä ja kuvasi kertaalleen Bonaparten lasifilmit. Hän vedosti kuvat, kiinnitti ne muovilevyille ja kuljetti alkuperäisiin paikkoihin: asuinsijoille, porolaitumiin, kalapaikkoihin ja seitoihin. Lopuksi Puranen otti kuvia rakentamistaan kokonaisuuksista ja vedosti niistä sarjan hopeagelatiinivedoksia. Purasen mielestä oli arvokkaampaa katsoa saamelaisten kulttuuria kokonaisuutena Bonaparten kapean lähestymistavan sijaan.

Valokuvasarja saattaa olla kuin pieni tieteellinen tutkimus. Katso esimerkki biologian oppitunnilta.

I. K. Inha (1865-1930): Ruskeakallio, 1890-luku SVM

Ranskan kieltä osaava voi päätellä kuvan alla olevasta tekstistä maiseman esittävän Oulun läänissä, Kuusamossa sijaitsevaa Ruskeakalliota. Tämä kuva oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 ja sen avulla tuotiin tuntematonta Suomea maailmankartalle. Mikäli tänä päivänä surffaa Ruka-tunturin kotisivulle törmää samaa Ruskeakalliota ylistäviin sanoihin. Vaikuttaakin siltä, että Suomen matkailuvaltit eivät ole muuttuneet sadassa vuodessa. Mutta onko ihanteellinen kansallismaisema muuttunut? Ennen Suomea mainostettiin metsien ja vaaramaisemien avulla. Uuden kansallismaiseman ikoneiksi ovat tulleet teknopolikset eli korkean teknologian keskittymät.

I. K. Inha kirjoitti elämänsä aikana useita matkakirjoja, joita hän nimitti maantieteellisiksi kuvaelmiksi. Kirjoja syntyi niin kotimaasta kuin ulkomailtakin ja Inhalla oli tärkeä rooli maantieteellisen maailmankuvan määrittelijänä. Kirjoihinsa Inha valitsi tietyn valikoiman kuvia, jotka edustivat valokuvaajan henkilökohtaista näkemystä tutkimusmatkansa kohteesta. Voikin miettiä, missä määrin Inhan maisemakuvat antoivat riippumatonta tietoa luonnonolosuhteista ja missä määrin ne heijastivat kuvaajan omia mieltymyksiä.

Historiallisen tiedon luonnetta käsitellään Kalle Kultalan kuvien yhteydessä historian & yhteiskuntaopin tunnilla.

Jouko Lehtola (1963-): sarjasta Nuoret sankarit, 1995-96 SVM

Ympäristö on laaja käsite, joka jaetaan muun muassa luonnonympäristöön, rakennettuun ympäristöön sekä sosiaaliseen ympäristöön. Sosiaalisella ympäristöllä tarkoitetaan ympärillämme olevia ihmisiä. Niitä joiden kanssa olemme tekemisissä ja joiden kanssa koemme kuuluvamme samaan ryhmään. Niitä jotka ajattelevat samoin kuin me ja arvostavat kanssamme samoja asioita. Murrosiässä sosiaalinen ympäristö saattaa muuttua rajusti.

Vanhat kaverit eivät ehkä enää ole samalla aaltopituudella ja perheen jäsenet tuntuvat olevan kuin ulkoavaruudesta. Kromogeenisten värivedosten sarja Nuoret sankarit syntyi, kun Jouko Lehtola sukelsi kameransa kanssa nuorten sosiaaliseen ympäristöön: rokkifestareille ja tanssipaikoille. Sinne, missä tapahtui. Hektisen, hikisen, bensiinin ja kaljan katkuisen elämöinnin kaaoksesta käteen jäivät kuvat kymmenistä nuorista sankareista. Miksi Lehtola nimittää heitä sankareiksi? Ehkä kuvattujen henkilöiden elämisen rohkeuden takia.

Lehtolaa ja nuoruutta käsitellään lisää biologian tunnilla.

Tarja Trygg: Helsinki, Klippan, 180 päivän valotus, Juhannuksesta syyspäiväntasaukseen 2003 SVM

Tarja Trygg käyttää työskentelymenetelmänään solarigrafiaa eli aurinkovalokuvausta, joka perustuu samaan tekniikkaan kuin neulanreikäkamera. Solarigrafia on menetelmä, jossa valotiiviiseen rasiaan, esimerkiksi filmipurkkiin, tehdään pieni reikä ja sisälle säilötään palanen valokuvauspaperia. Purkki asetetaan teipinpalalla kiinni ikkunaan tai seinään, reikä kohti paikkaa, jota halutaan kuvata. Purkin annetaan olla paikallaan useita kuukausia, jolloin lopputuloksena saadaan kuva maisemasta ja auringonkierrosta. Auringon reitti piirtyy kuviin vaaleina raitoina.

Tryggillä on ollut vuodesta 2002 projekti, jossa hän on pyytänyt ihmisiä ympäri maailmaa tekemään ja lähettämään hänelle solarigrafioita. Trygg tekee projektiaan Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen osastolle, mutta sitä voisi yhtä hyvin pitää maantieteellisenä tutkimuksena. Lopulliset kuvat näyttävät auringonliikkeitä maisemassa eri puolilla maailmaa, eri aikoina. Purkin maantieteellinen sijainti ja vuodenaika määrittävät mihin suuntaan aurinko on kuvissa liikkunut ja kuinka korkean kaaren se on piirtänyt. Projekti on yli kansallisten rajojen toimiva yhteistyö, jonka tuloksena syntyy maailman solarigrafinen kartta.

Tutustu neulanreikäkameran toimintaan fysiikan tunnilla.

Tarja Tryggin projektin kotisivu

Matti A. Pitkänen (1930-97): Pallotuoli, 60-luku SVM

Mitä suomalaiset haluavat kertoa kotimaastaan muulle maailmalle? Sadattuhannet turistit levittävät Suomi-kuvaa ulkomaille postikorttien muodossa. Korttien ulkonäkö onkin tarkoin suunniteltua ja noudattaa usein samaa kaavaa: kuvat esittävät luontoa, kauneimpia nähtävyyksiä ja ne on kuvattu kesällä tai paksuimman lumivaipan aikaan. Värit ovat korteissa hehkuvia ja ihmiset iloisia. Matti A. Pitkäsen kuva on otettu 60-luvulla, mutta se on yhä ajankohtainen viestittämään Suomi-kuvaa maailmalle. Pitkänen oli muun muassa tuottelias postikorttikuvaaja, joka ikuisti näkymiä Helsingistä ja Lapista. Kuvassa kiteytyy kolme Suomi-postikortin tärkeää ominaisuutta: taustalla häämöttävä Suurkirkko on palanen Suomen kauneinta arkkitehtuuria ja edustaa talous- ja kulttuurielämän suurinta keskusta, pääkaupunki Helsinkiä.

Eero Aarnion suunnittelema Pallotuoli kertoo maamme designperinteestä ja tuolin sisällä istuva vaalea nainen edustaa perinteistä suomalaista naiskauneutta. Valokuvaaja Pekka Niittyvirta on halunnut näyttää aivan toisenlaisen kuvan Suomesta ja Helsingistä. Hän tehnyt postikortteja, jotka esittävät räntäsateisia näkymiä, kolkkoa arkkitehtuuria ja sammuneita alkoholisteja. Projektia varten hän on avannut internetsivun greetings.fi, jossa kortteja voi lähettää sähköpostitse ympäri maailmaa. Niittyvirta on halunnut kritisoida perinteisten postikorttien antamaa yksipuolista kuvaa Helsingistä ja kehitellyt niille vaihtoehdon. Onko tärkeämpää, että kortti antaa totuudenmukaisen vai edustavan kuvan maastamme?

Ismo Hölttö (1940-): One Rubis, 1968 SVM

Harvoilla meistä on mahdollisuus päästä matkustamaan maailman eri kolkkiin ja nähdä asioita omin silmin. Silti meillä on käsitys siitä, mikä esimerkiksi Alaska on ja miltä siellä näyttää. Mielikuviamme maailmasta ja sen eri kulttuureista muokkaavat kirjat, kuulopuheet ja kuvat. 1930-luvulla alkunsa saanut dokumentarismi on valokuvauksen tyyli, joka nimensä mukaan dokumentoi eli tallentaa todellisuutta. Valokuvaajat ymmärsivät dokumentarismin vaikutusmahdollisuudet jo varhain ja alkoivat ottaa kuvia yhteiskunnan reunoilta ja epäkohdista. Yhteiskunnallisen suuntauksen uskottiin olevan keino valistaa ja siten vaikuttaa huono-osaisten aseman parantamiseen. Törmäämme dokumentaristisiin kuviin päivittäin sanomalehdissä, valokuvanäyttelyissä ja internetissä. Ennen kuvia levittivät kuvalehdet, joista tunnetuin, yhdysvaltalainen Life, perustettiin vuonna 1936.

Lehdet olivat erittäin suosittuja ja niiden kautta välittyi kuvitettua tietoa maailmasta kymmenille miljoonille lukijoille. Dokumentaristiseen kuvaan liittyy ongelmansa, sillä valokuva on aina ottajansa näkemys asiasta. Vaikka valokuvaa pidetään tietolähteenä objektiivisena eli riippumattomana ja totuudenmukaisena, vaikuttaa itse kuvan ottaja lopputulokseen paljon. Ovatko kuvaustilanteet aitoja vai onko kuvaaja vaikuttanut lopputulokseen kuvausjärjestelyin? Miten kuva on rajattu eli mitä kuvaan on otettu ja mitä jätetty pois? Ismo Hölttö on kuvannut yhtä rupiaa anelevan intialaisen kerjäläislapsen. Kuvan tiukka rajaus luo tukalan tunnelman. Onko Hölttö napannut kuvan oikealla hetkellä vai pyytänyt kerjäämässä ollutta lasta esiintymään kameralle? Millainen maailma on jäänyt kuvan reunojen ulkopuolelle? Entä mikä vaikutus on kuvan värien rajulla kontrastilla ja lapsen kasvottomuudella?

Rajaamisen merkityksestä kerrotaan lisää kuvataiteen tunnilla.

Heli Rekula (1963-): Maisema nro 5, American Star, 1998 SVM

Tälle Amerikan ylpeydelle on käynyt huonosti. Ensinnäkin laivaparka on haaksirikkoutunut ja mennyt keskeltä kahtia, sitten jätetty heitteille täysin vailla huolenpitoa ja lopuksi se on annettu ruostua pelottavan näköiseksi aavelaivaksi. Kyseessä on ehkäpä maailman valokuvatuin haaksirikko, American Star, josta lukuisat valokuvaajat ovat kuvanneet oman näkemyksensä. Vaikka kyseessä on sama laiva ja sama ympäristö, näyttäytyy laiva hyvinkin erilaisena eri kuvissa. Matkustaessaan Kanariansaarilla myös Heli Rekula etsi tiensä laivan luokse.

Hän saapui paikalle juuri ennen auringonlaskua ja onnistui ottamaan otoksia, joissa hylky lepää illan hämyssä odottaen pimeän laskeutumista. Valokuvaajan ammatti voi toisinaan muistuttaakin tutkimusmatkailijan työtä. American Star on syy tuhansien kuvaajien tekemiin tutkimusmatkoihin Fuerteventuran saarelle. Se on myös hieno esimerkki siitä, että valokuvauksen kohteeksi sopivat huonokuntoiset, rumat ja rikkinäiset asiat. Rekulan digitaalinen tuloste herättää kysymyksen, mikä ympäristössämme on kaunista tai rumaa ja mikä kuvaamisen tai tutkimisen arvoista.

Googlen kuvahaun tuloksia termille American Star

Santeri Tuori (1970-): sarjasta Sokea kaupunki, 1998 SVM

Oletko koskaan huomannut, että ensimmäisen kerran tehty matka pisteestä A pisteeseen B tuntuu paljon pidemmältä kuin saman matkan tekeminen uudelleen? Mitä useammin tietyn reitin kulkee, sitä tutummaksi ja jopa tylsemmäksi se käy. Voi jopa tuntua, että jonkun tutun reitin osaisi kulkea vaikka silmät kiinni tai unissa kävellen. Mikäli joutuu ensimmäistä kertaa uudelle reitille on järkevintä ottaa kartta avuksi. Kartan kanssa suunnistaessa on kätevää poimia tiettyjä kiinnekohtia, joiden avulla suunnistaa.

Santeri Tuorin valokuvat ovat syntyneet sokean henkilön kanssa tehdyn yhteistyön tuloksena. Tuori on kiinnostunut kuvaamaan kaupunkirakenteesta pieniä yksityiskohtia, jotka eivät merkitse näkevälle henkilölle mitään, mutta ovat sokealle tärkeitä merkkejä päivittäisten reittien varrella. C-printti esittää pientä halkeamaa seinän kaakelilaatoituksessa. Sokean kartalla tämä roso voi olla merkki siitä, että hän on saapunut kotirappukäytävänsä eteen.

Tuorin kuvia katsellaan myös fysiikan tunnilla.

Veli Granö (1960-): Aune Kivistö, 1995 SVM

Mitä kierrätyksellä oikeastaan tarkoitetaan? Sana kierrätys viittaa kehän muotoon. Kehä kiteyttää kierrätyksen koko idean: esineiden ja asioiden käytön tulisi olla jatkumo. Vastakohtana kierrätyksen kehälle on jana, jossa on alku ja loppu, piste A ja piste B. Uuden esineen elämä alkaa pisteestä A, josta se lähtee matkaamaan kohti päätepistettä B eli esineen kuolemaa. Kuolema voi tarkoittaa käytöstä poistumista, käyttökelvottomuutta, pilaantumista, rikkimenemistä tai unohtamista. Kierrätys suosittaakin janan taittamista kehäksi, sillä sen kannalta ajateltuna esineen elämä ei lopu pisteeseen B, vaan jatkuu uudella kierroksella.

Tämä uusi kierros voi olla uusi käyttäjä, korjauksen jälkeen jälleen käyttökelpoinen esine, toimitus jätteenkäsittelyyn tai kirpputorille. Onko keräily sitten kierrättämistä? Toisaalta keräilijät ottavat hylättyjä tai muille kelpaamattomia esineitä uudelleen käyttöön. Toisaalta he säilövät valtavaa määrää tavaraa yksin itsellään, vaikka esineitä voisi olla suurempi hyöty jaettuna. Keräilijöiden syyt harrastukseensa ovat erilaiset. Toisille se on huvitusta, mutta joillekin elämäntapa. Veli Granö on kuvannut keräilijöitä sarjassaan Esineiden valtakunta. Mukana ovat kahleiden, karhunkallojen ja rautatiekäytössä olleiden vaunujen keräilijät. Esimerkkinä olevan kromogeenisen värivedoksen henkilö Aune Kivistö keräilee tyhjiä pulloja.

Kuvien kierrätykseen tutustutaan historian ja yhteiskuntaopin tunnilla.

Caj Bremer (1950-80): sarjasta Kivikunta, 1970-luvun alku SVM

Kaupungistumisella tarkoitetaan muuttoliikettä maalta kaupunkeihin. Ilmiö on jatkuva tapahtuma, joka kiihtyy ja laantuu sykleissä. Kaupungistumisen käynnistymiseen vaikuttavat muutokset valtion poliittisessa tilanteessa. Muuttoliikkeen saattavat käynnistää lama, noususuhdanne, sodat, kriisit, korkea syntyvyys tai työttömyys. Suomessa kaupungistuminen alkoi 1950-luvulla, jolloin enemmistö kansalaisista asui maalla. 70-luvulle tultaessa asetelma maaseudun ja kaupungin välillä oli muuttunut ja suurin osa suomalaisista asui jo kaupungissa.

Muuttoliikkeen maalta kaupunkiin käynnisti maaseudun autioituminen eli työ- ja koulutuspaikkojen väheneminen. Caj Bremerin kuva havainnollistaa osuvasti kaupungistumisen tuomia ongelmia. Rakentamisen kiihtyessä asumistiheys tiivistyy, sillä uusille asukkaille tarvitaan elintilaa. Slummiutuminen on yksi nopean kaupungistumisen ongelmista. Ilmiö syntyy kun kaupunki ei kykene asuttamaan suurta muuttajien määrää. Kaikille halukkaille ei ole säädyllistä asuinpaikkaa, mikä johtaa kaupungin laidoille syntyviin puutteellisesti rakennettuihin kyliin.

Erään kaupunki-ilmiön dokumentointia tarkastellaan käsityön tunnilla

Kotitalous ja käsityö

Pekka Elomaa (1954-): Eugen Schaumanin paita, 1994 SVM

Vaatteet kertovat monenlaisia tarinoita. Lauantaikävelyllä kirpputorilla voi törmätä tuhansiin muistoihin, joita jokainen vanha vaatekappale pitää sisällään. Vaatteet saattavat kokea yllättäviä seikkailuja, murheellisia tapahtumia, kymmeniä pyykkikonepesuja sekä hylätyksi ja uudelleen löydetyksi tulemista. Silti likaiset vaatteet ovat harvoin sellaisenaan arvokkaita kuvauksen kohteita. Tämän kuvan voisi luulla esittävän epäonnistuneen batiikkivärjäyksen lopputulosta tai paitaa, johon on kaatunut päälle iso lasillinen mustikkamehua. Miksi likaisen vaatteen kuvaaminen kiinnostaa Pekka Elomaata? Paidan mallista voi päätellä, ettei se ole peräisin aivan tältä vuosikymmeneltä.

Kyseessä on 1800-luvun lopun pukupaita, joka on kuulunut Eugen Schaumanille (1875-1904). Likatahra on hänen omaa vertaan. Eugen Schauman ampui itseään kyseinen paita päällä, surmattuaan ensin venäläisen kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin vuonna 1904. Nyt paita kuuluu Suomen Kansallismuseon kokoelmaan ja muistuttaa tärkeästä historiallisesta tapahtumasta. Paita kertoo tapahtuman lisäksi ajan pukeutumistyylistä, materiaaleista ja tekstiilitekniikasta, mutta myös ihmisen tarpeesta säilöä menneisyyttä ja tehdä aikamatkoja kauas historiaan.

Heli Rekula (1963): Fat, 1993 SVM

Ruoka tuntuu olevan maapallolla ikuinen ongelma: joillakin sitä on liian vähän ja toiset nauttivat siitä yli omien tarpeidensa, epäterveellisen paljon. Joillakin ruokaa on sopivasti, mutta sen syöminen ei onnistu ongelmitta. Toiset haluaisivat nautiskella ruoasta enemmänkin, mutta pelkäävät paisuvansa ohi yhteiskunnan kauneusihanteiden. Heli Rekulan Fat esittää puolivartalokuvaa naisesta, jonka vartalo, kasvot ja pää on kuorrutettu rasvalla.

Rekulan tuotantoon kuuluu samankaltaisia puolivartalokuvia, joissa mallin päälle on kaadettu siirappia tai siirappia sekä höyheniä. Eräässä kuvassa nainen on huuhdottu paksulla, valkoisella, piimän näköisellä aineella.

Uskonnon tunnilla nähdään mitä muita muotokuvauksen tapoja valokuvaajat ovat käyttäneet.

Miira Ojanen: K, 1995 SVM

Näitä suortuvia ei haluaisi sopasta löytyvän! Hiukset on hyvä pitää mielessä ruokaa laitettaessa. Hygienia- eli puhtaussyistä hiukset tulisi pitää mahdollisimman kaukana työpisteestä ruoan valmistamisen aikana. Hiuksissa ja päänahan iholla elää runsas määrä mikrobeja, jotka saattavat elintarvikkeeseen levitessään aiheuttaa ruokamyrkytyksen. Toisaalta hiukset tulisi pitää mielessä riittävän kalsiumin, fosforin ja magnesiumin saannin takia. Näitä kivennäisaineita elimistö käyttää myös luuston ja hampaiden hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Kalsiumia saa maidosta ja maitovalmisteista, esimerkiksi juustoista, viilistä ja jogurtista. Myös joihinkin mehuihin lisätään kalsiumia.

Fosforin tarpeen tyydyttämiseksi tulee syödä maitovalmisteiden lisäksi viljatuotteita sekä lihaa, kananmunia. Magnesiumin tärkeimmät lähteet ovat viljatuotteet sekä maitotuotteet ja erilaiset juomat. Hiusten hyvinvointia voi tarkkailla, ja mikäli huomaa niiden ohentumista tai putoamista, on syytä kiinnittää huomio hivenaineiden saantiin. Miira Ojasen valokuvan hiuskiehkuroita saa tarkastella oikein lähietäisyydeltä, sillä kuvan koko on 85 cm x 85 cm. Niin tarkkaa kameraa valokuvaaja ei ole käyttänyt, että katsoja näkisi suortuvissa kuhisevat mikrobit.

Kurkista erikoislähikuvaan biologian oppitunnilla.

HEL LOOKS: Sara ja Helmi (muissa kuvissa Vesa, Tommy ja Lady Ostapeck), 2006 (Hel Looks)

Jotkut sanovat, että tyyli ei maksa mitään. Sanonta haluaa osoittaa, ettei tyylikkyys synny yksittäisistä vaatteista vaan siitä kuinka persoonallisesti niitä yhdistelee ja pitää yllään. HEL LOOKS -internetsivusto esittelee helsinkiläisten kadun tallaajien tyylejä. HEL LOOKSissa on jo satoja valokuvia, joita on kerätty kesästä 2005 asti kaduilta, tapahtumista, konserteista ja klubeilta. Kaiken takana ovat Liisa Jokinen ja Sampo Karjalainen, jotka valokuvaavat tyylejä harrastuksenaan.

Sivun tarkoitus on kertoa miltä ihmiset näyttävät Helsingissä, Suomen pääkaupungissa, mutta myös inspiroida sivulla vierailevia pukeutumaan persoonallisesti ja rohkeasti. Jokaisen kuvan yhteydessä kuvatut kertovat omasta tyylistään, lempivaatteistaan tai tyyli-ikoneistaan. Monille sivuilla esitellyille henkilöille vaatteet eivät ole ainoastaan ruumiin suoja, vaan oman persoonallisuuden jatke ja tärkeä itseilmaisun väline.

Historian & yhteiskuntaopin tunnilla tutustutaan Jorma Myllyn markkinakuvaprojektiin.

Simo Rista (1933-): Hengettäret, 1991 SVM

Sipuliin liittyy monenlaisia tapoja ja uskomuksia. Hindulaisuuteen kuuluvan Hare Krisna -liikkeen kannattajat eivät syö sipulia lainkaan sen aisteja stimuloivan vaikutuksen takia. Kauhuleffa-asiantuntijat tietävät, että valkosipuli pitää vampyyrit loitolla. Lisäksi jokainen sipulia kuorinut on saanut kokea kasvin kyynelehtimistä aiheuttavan vaikutuksen. Allium porrum eli purjosipuli on herkullinen vaihtoehto tavalliselle keltasipulille. Purjosipuli sopii erinomaisesti keittoihin ja kalaruokiin. Simo Rista on kiinnostunut purjosipulista reseptien sijaan sen ulkomuodon takia.

Hän on koonnut kolmesta sipulista asetelman, joka muistuttaa pientä marssivaa sipuliarmeijaa tai ylpeänä itseään esittelevää kolmen kärkeä sipulikauneuskilpailuissa. Rista on nostanut arkipäiväisen vihanneksen taidevalokuvauksen kohteeksi. Millä tavalla Ristan käyttämät purjot eroavat kaupan mainoskuvassa olevista sipuleista? Entä onko Ristan kuvalla ja sanomalehdestä olevalla mainoskuvalla mitään eroa? Onko taidevalokuva ja käyttökuva erotettavissa toisistaan ulkomuodon perusteella?

Tutustu valokuvauksen eri lajeihin kuvataiteen tunnilla.

Atelier Irmelin: muotikuva, 1930 SVM

Muotikuva pyrkii vaikuttamaan sekä visuaalisesti että kaupallisesti. Sen tarkoitus on useimmiten sekä esitellä vaatetta että myydä sitä. Kaupallisesta näkökulmasta huolimatta muotikuva ei ole pelkkä mainoskuva, sillä muotikuvassa tuotteet saattavat jäädä jopa sivuosaan. Kuvissa haetaan taiteellista vaikutelmaa sekä luodaan tarinoita ja synnytetään mielikuvia vaatteiden ympärille. Kyse onkin pikemminkin kokonaisvaikutelmasta kuin yksittäisistä vaatteista tai asusteista. Tänä päivänä maailmassa ilmestyy tuhansia muotilehtiä, joista osa keskittyy pelkkien valokuvien julkaisemiseen. Muoti- ja taidekuvan raja on hämärtynyt ja kuvaaja voi olla keskittynyt pelkkään muotikuvaukseen.

Joskus vaatekuvat ovat niin rakennettuja, että vain tuotemerkin logo kuvan alanurkassa paljastaa kuvan muotikuvaksi. Atelier Irmelinissä otetun 1930-luvun muotikuvan on ottanut Emmi Fock (1898-1983), joka tunnettiin rohkeista naiskuvistaan. Kuvassa esitellään uimapukua, jonka ympärille on luotu merellistä tunnelmaa yksinkertaisten laine- ja lokki-seinäkoristeiden avulla. Myös muotikuva heijastaa omaa aikaansa ja kertoo sen hetken yhteiskunnasta, ihanteista ja arvomaailmasta. 2000-luvun tunnetuimpia muotikuvia ovat ehkäpä Benettonin mainoskuvat, joiden tehokkuus perustuu väkivallan, rasismin, seksuaalisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden avulla kohauttamiseen.

Myös biologian tunnilla käsiteltävä Jouko Lehtolan kuva voisi olla muotikuva.

Muotikuvaaja Elina Simosen kotisivut

Martti Brandt (1939-): Beduiininainen, 1963 SVM

Huivipäinen nainen kurtistaa otsaansa ja siristää silmiänsä. Hänen leuassaan ja poskiensa alaosissa on koristeellisia kuvioita, jotka näyttävät tatuoinneilta. Kuviot on tehty henna-kasvin lehdistä saatavalla väriaineella, jota on perinteisesti käytetty ihon koristeluun Lähi- ja Kaukoidässä. Kuva on otettu Jordaniassa, jossa dokumentaristi Martti Brandt on ollut kuvausmatkalla. Ihon eksoottiset koukerot paljastavat, miksi kuvaaja on päättänyt mennä näin lähelle kohdettaan. Tatuoinnit ovat kiinnostaneet myös Jouko Lehtolaa. Hänen valokuvasarjansa Marked Skin (1999) kertoo suomen tatuoiduimmista henkilöistä.

Kuvat ovat vaikuttavia, sillä tatuoinnit ovat isoja, jopa koko vartalon peittäviä. Eräs kuvatuista on tatuoittanut kasvonsa, mutta kertoo katuvansa tekoaan syvästi. Tatuointi on koristautumismuoto, jolla halutaan yksilöityä ja erottautua. Tatuointien historia on pitkä ja niihin suhtautuminen on aikojen saatossa vaihdellut: löytöretkeilijät tatuoittivat itseään kaukaisissa maissa, 1800-luvulla kuninkaallisten keskuudessa ne olivat suosittuja koristuksia ja japanilaiset helmensukeltajat peittivät niillä petokaloilta suojautumistarkoituksessa koko vartalonsa sulautuakseen paremmin kasvillisuuden sekaan.

Kielten & kirjallisuuden tunnilla nähdään, että tatuointi voi olla viesti.

Jussi Kangas (1902-71): Kesäleirin lapset Mäntysaaressa, 1932 (Otava)

Tapakulttuuri tarkoittaa kulttuurissa vallitsevia yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymistapoja. Miten tervehditään, ruokaillaan, vietetään vapaa-aikaa, pukeudutaan ja seurustellaan. Tapakulttuurisäännöt voivat vaihdella eri maiden välillä ja samoihin asioihin saatetaan suhtautua hyvin erilaisin tavoin. Tapakulttuurisäännöt vaikuttavat myös valokuvaamiseen ja määrittävät mitä, miten ja missä on kohteliasta kuvata. Yhteiskunnan suvaitsevaisuus määrittää, millaisia valokuvia on soveliasta näyttää julkisilla paikoilla. Alastonkuvat jakavat mielipiteitä, sillä alastomuuden esittäminen ja siihen suhtautuminen vaihtelevat kulttuureittain. Lapsen alastomuus tuntuu luonnollisemmalta kuin aikuisen. Naisen (lähes) alastonta tai vartaloa näkee mainoksissa ja populaarikulttuurissa enemmän kuin miehen.

Suomalaiset ovat saunan ansiosta tottuneet pienestä pitäen alastomuuteen ja voisikin ajatella, että maassamme suhtaudutaan alastomuuteen vapaasti. Siitä huolimatta lehtien mielipidepalstoille nousee toisinaan kirjoituksia, joissa vaaditaan kadunvarsilla olevien alusvaatemainosten sensurointia eli levityksen kieltämistä. Mainokset, jotka ovat vuosi vuodelta yhä paljastavampia ja seksuaalisempia, voivat loukata tai järkyttää lapsia ja alastomuuteen erilailla suhtautuvista kulttuureista kotoisin olevia ihmisiä. Taidevalokuvalle sallitaan yleensä enemmän kuin mainoskuvalle, sillä taidenäyttelyä tullaan katsomaan vapaaehtoisesti. Sen sijaan yleisillä paikoilla esitettyjen rohkeiden otosten näkemiseltä välttyminen voi olla hankalaa.

Valokuvaamiseen liittyviä eettisiä ongelmia ratkotaan uskonnon tunnilla.

Otso Pietinen (1916-93): Shell-mainos, 1960-luku

Suomen sanotaan olevan tasa-arvoisimpia maita maailmassa, kun kyseessä on sukupuolten välinen tasa-arvo. Väittämällä viitataan muun muassa naisten varhain saamaan äänioikeuteen sekä nyky-yhteiskunnan sukupuoliasenteisiin. Lain edessä nainen ja mies ovat samanarvoisia, mutta toteutuuko asia käytännössä? Sukupuoliroolit ovat juurtuneet tiukasti tapoihimme. On yhä tyypillisiä miesten ja naisten ammatteja, ja kotityöt kuuluvat vielä useimmissa perheissä naisille, jotka tutkimusten mukaan saavat samasta työstä viidesosan miehiä vähemmän palkkaa.

Miehet eivät ole oikeutettuja yhtä pitkään vanhempainlomaan ja heitä sitoo asevelvollisuus. ”Mieheni on Supermies” julistaa Shell-öljyfirman mainos 1960-luvulta. Katsoja ei voi olla yhdistämättä lausahdusta mainoksen kuvaan, joka esittää ylpeän näköistä naista kolmoslapsineen. Mitä Supermiehellä mainoksessa oikeastaan tarkoitetaan? Viesti on ilmiselvä: mitä parempi mies, sitä enemmän lapsia syntyy yhdellä kertaa. Eikö kuvan nainen sitten ole supernainen, sillä ovathan lapset puoliksi myös hänen aikaansaannostaan?

Ana Pullinen: Upo ja Valio -mainokset

Millaisia mielikuvia Valion maito- ja Upon paistinpannumainos herättävät? Kuvapari sisältää runsaasti kontrasteja: Upon mainoksen yleistunnelma on raskas ja rasvainen, Valion kevyt ja raikas. Värit muodostavat vastakohtaparin, sillä ne ovat joko murrettuja ja tummanpuhuvia tai puhtaita ja heleitä. Upon ruokamaailma on runsas ja antoisa, mutta Valio luottaa pelkän maidon yksinkertaiseen voimaan. Kuvat on ottanut sama valokuvaaja Ana Pullinen. Upon mainos on peräisin 1980- ja Valion mainos 1990-luvulta. Molemmat mainokset markkinoivat ruoka-aineilla, mutta niiden välittämät viestit ovat hyvin vastakohtaisia. Upo-paistinpannun ympärille kerätyt raaka-aineet kertovat luotettavuudesta ja perinteistä. Kuvaan on aseteltu ruoka-aineita, jotka muodostavat suomalaisen keittiön perustan. Näin vihjataan Upo-paistinpannunkin olevan osa kotimaisen keittiön vakiovarusteita. Raskas tunnelma viestittää kestävyyttä, jota valurautapannu käyttäjälleen tarjoaa.

Valion mainoksessa sulavalinjaiset maitolasit koskettavat toisiaan kevyesti. Liike nostattaa juoman pisaroina ilmaan. Lasien muoto muistuttaa utareita, joiden omistaja, suomalainen lehmä, käyskentelee vihreällä nurmikolla sinisen taivaan alla. Tunnelma on kesäisen raikas, niin kuin matokin kylmänä nautittuna. Onnistunut mainoskuva on haaste, sillä sen täytyy pienillä viittauksilla, yhden kuvan turvin tehdä kuluttajaan myönteinen vaikutus.

Biologia

Tapio Tuomela: Kärkölänjoki, 1988 SVM

Luonto on suosittu kuvausaihe, sillä se on kaikkien ulottuvilla ja antaa ikuisesti ihmettelyn aihetta. Luontokuvauksen harrastajat ovat perustaneet järjestön nimeltä Suomen luontokuvaajat ry, jonka toimintaan kuuluu vuoden luontokuva -kilpailun järjestäminen. Kuinka luonnollisia luontokuvat sitten ovat? Valokuvaaja Juha Suonpää (1963-) on tutkinut asiaa ja mainitsee asioita, jotka horjuttavat luontokuvan aitoutta. Hän on ollut itse kuvaamassa karhuja, jotka ovat hyvin suosittuja kohteita villipetokuvaajien keskuudessa. Todellisuudessa eläinkuvat napataan harvoin sattumalta. Useimmiten tilanteet ovat järjestettyjä ja luontokuvaaja houkuttelee kohteensa esiin haaskalihan avulla. Ravinnon perässä eläin johdatellaan paikkaan, joka ei aina ole sille luonnollinen elinympäristö.

Valokuvaaja on kiinnostunut paikasta hienona kulissina mielessä siintävälle otokselle. Jos kuvaaja on onnekas, tulee karhu haaskalle ja kuvaaja saa eläimestä hienon otoksen. Kotona hän kuitenkin rajaa otoksesta digitaalisesti pois haaskalihan, jotta lopputulos näyttäisi luonnonmukaiselta. Suomen luontokuvaajat ry:llä on verkkosivuilla omat säännöt, jotka antavat ohjeita luontokuvauksen etiikasta. Vaikka luontokuvaus saattaa toisinaan järkyttää luonnon tasapainoa, ovat se takana myös luonnonsuojelulliset ajatukset. Kuvien avulla voi osoittaa, kuinka rikas ekosysteemi suomalaisissa metsissä, saaristoissa tai tuntureilla vallitsee ja rohkaista ihmisiä pitämään ympäristöstään huolta.

Kuvankäsittelyn etiikan ongelmaan törmätään myös uskonnon oppitunnilla.

Ilkka Halso (1965-): Ihminen, 1991 SVM

Ilkka Halsoa ihastuttavat tieteen tutkimustulosten esittämistavat. Tärkeitä vaatimuksia tulosten esittämisessä ovat selkeys ja havainnollistavuus. Luonnontieteissä käytettyjä tapoja ovat poikkileikkauskuvat ja niin sanotut räjähdyskuvat, jossa tutkittava asia on pirstottu osiin. Halson Evoluutio-sarjan valokuvat muistuttavat räjähdyskuvia, sillä kuvatut luut on aseteltu selkeään järjestykseen toisistaan hieman erilleen. Tieteellistä selkeyttä tuo kuvaan taustan värivalinta: vaaleat luut tulevat selkeästi esille tummalla pohjalla. Vaikka sarja näyttää oikealta tutkimukselta, ei Halso ole tuottanut uutta luonnontieteellistä tietoa.

Hän on tehnyt tieteellisen väärennöksen, joka näyttää kyllä uskottavalta, mutta on todellisuudessa huuhaata. Kuvien lähtökohtana on ollut maantieojasta löydetty kuollut kissa, jonka luista kuvat koostuvat. Halso kuvasi jokaisen luun yksitellen ja rakenteli niistä kuvankäsittelyohjelman avulla eläinten rankoja. Yhdessä kuvat muodostavat sarjan, joka kuvaa lajien kehitystä hyönteisistä ihmiseen. Halso on yhdistänyt luonnon ja kuvitteellisuuden muissakin projekteissaan. Hän on esimerkiksi ottanut kuvia, joissa näyttäytyy huikeita suunnitelmia luontoalueiden museoimiseksi hi-tech rakenteilla.

Ilkka Halson kotisivuilta löydät lisää valokuvaajan tutkimuksia

Lis Carpelan (1942-): Syntymä, 1966 SVM

Tästä valokuvasta on hieman vaikeaa aluksi hahmottaa, mitä se esittää. Pikkuhiljaa kuvasta voi erottaa voimakkaan valonlähteen sekä vauvan. Uskokaa tai älkää, Lis Carpelan on kuvannut itse oman tyttärensä syntymän. Kuva herätti ilmestymisensä jälkeen kansainvälisesti huomiota ja siitä kirjoitettiin sittemmin kotimaassakin. Syntymän ihmettä ovat kuvanneet muutkin naistaiteilijat. Heidi Tikka teki Nykytaiteen museo Kiasman näyttelytilaan teoksen Syntymiä, jonka raaka-aineena olivat synnytyslaitokselta lähetetyt kännykkäkuvat vastasyntyneistä. Tikka oli pyytänyt odottavia äitejä ottamaan kuvan juuri syntyneestä lapsestaan ja lähettämään sen Kiasmaan. Kuvat päätyivät pienellä viiveellä jättikokoisiksi heijastuksiksi museon seinälle.

Teos on hauska esimerkki siitä, että taiteilija voi tehdä valokuvataidetta ottamatta itse yhtään kuvaa. Myös Minna Havukainen on kuvannut vastasynnyttäneitä äitejä ja lapsia synnytyslaitoksella sarjassaan GRAVITEST+. Havukainen on yrittänyt taltioida kuviinsa erityistä yhteyden tunnetta, joka äitiä ja vauvaa yhdistää vielä hetken synnytyksen jälkeen. Tämän jälkeen he erkanevat lopullisesti toisistaan ja alkavat elää kahta erillistä elämää yhdeksän kuukauden yhteiselon jälkeen.

Arno Rafael Minkkinen (1945-): Saunderstown, Rhode Island 1974 SVM

Arno Rafael Minkkisen tuotannosta suuri osa kuvaa häntä itseään sekä luontoa. Kuvat ovat kekseliäitä ja hauskoja, sillä pitkä ja hoikka Minkkinen asettaa itsensä osaksi luontoa. Valokuvaajan tavoitteena on sulautua ympäristön muotoihin ja rytmiin eli luoda symbioottinen tila ihmisen ja luonnon välille. Symbioosi tarkoittaa kahden tai useamman lajin välillä vallitsevaa yhteiselämää, jossa ei ilmene kilpailua olemassaolosta, sillä molemmat hyötyvät toisistaan. Voivatko ihminen ja luonto saavuttaa koskaan symbioosia? Onko ihminen kehittynyt niin kauaksi luonnossa elävästä lajista, että yhteiselämän saavuttaminen on käynyt mahdottomaksi?

Minkkisen kuvia voidaan pitää luontokuvina. Ne eroavat kuitenkin perinteisistä luontokuvista, sillä ihminen on niissä tärkeässä osassa. 1800-luvun lopulla symbolisteiksi nimitetyt kirjailijat ja kuvataiteilijat haaveilivat teoksissaan ihmisen ja luonnon yhteiselosta uudella aikakaudella, kultakaudella. He kuvasivat ihmiset alastomina Arkadiaan eli muinoin kadotettuun paratiisiin, kultakauden täydelliseen elinpaikkaan. Minkkisen ja symbolistien töissä on samanlaista kaipuuta luonnon helmaan, yksinkertaiseen ja luonnonmukaiseen elämään.

Paratiisi-aihetta käsitellään uskonnon & elämänkatsomustiedon tunnilla

Jouko Lehtola (1963-): sarjasta Nuoret sankarit, 1995 SVM

On sanomattakin selvää, että nuoruus on yksi suurimmista mullistuksista ihmisen elinkaaressa. Parhaimmillaan ja pahimmillaan nuoruuteen liittyy rajaton elämisen ja kokemisen halu, joka johtaa niin hyviin kuin huonoihinkin ratkaisuihin. Nuoruutta ihaillaan suunnattomasti. Tiedemiehet yrittävät kehitellä ikuisen nuoruuden eliksiiriä ja samaan aikaan miljoonat ihmiset maailmassa teettävät itselleen nuorentavia kauneusleikkauksia. Jouko Lehtolan nuorta tyttöä esittävän kromogeenisen värivedoksen voisi määritellä tilannekuvaksi, sillä se on otettu ohi kiitävästä hetkestä.

Tyttö on juuri noussut vedestä ja siirtynyt nojaamaan laiturin kaiteeseen. Lehtola on taltioinut kuvaan myös jotakin ainutlaatuista: nuoruuden. Kokeilunhalun, heräävän seksuaalisuuden, välinpitämättömyyden ja huolettomuuden. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä kuvan tytölle kuuluu nyt. Millainen aikuinen hänestä on tullut ja millaisena hän muistaa kyseisen yön, jolloin kuva otettiin.

Vinkkejä terveelliseen elämään annetaan liikunnan & terveystiedon tunnilla.

Seppo Renvall (1963-): sarjasta Se on täytetty, 1994 SVM

Miksi tämän teoksen nimeksi on laitettu "Se on täytetty"? Nimi kuulostaa valokuvaajan suusta tulevalta toteamukselta tai vastaukselta. Mitä oikein on tapahtunut? Onko Seppo Renvallin kuvan tarkoitus hämätä katsojaa esittämällä eksoottinen apinalaji suomalaisessa metsässä? Kuvan nimi paljastaa, että valokuvaaja ei yritä huijata meitä. Hän myöntää avoimesti: "Se on täytetty". Mitä jos Renvall haluaisikin ottaa teoksellaan kantaa lunnonsuojelullisiin kysymyksiin kuvaamalla sukupuuttoon kuollutta apinalajia.

Ehkä onkin selvinnyt, että jo sukupuuttoon kuolleen lajin viimeinen edustaja asuu suomalaisessa metsässä. Valitan, "Se on täytetty", kuuluu vastaus. Räikeänsävyisen kuvan tunnelma on jännittävä. Punainen väri ja kallistettu kuvauskulma tekevät sommitelmasta uhkaavan. Onko kyseessä sittenkin tappaja-apina? Ei hätää, kuvaaja vakuuttaa, "Se on täytetty". Renvallin kuva sopisi myös uskonnon tunnille, sillä lausahdus on peräisin Raamatusta. Jeesuksen kerrotaan sanoneen "Se on täytetty" ristillä, juuri ennen kuolemaansa.

Se on täytetty -sarjan kuvat sopivat myös fysiikan opiskeluun

Andrei Lajunen (1969-99): Nimeämätön kansio (Alue A, B, C), 1998 SVM

Ihmisen kyky kuvalliseen havainnointiin on ilmiömäinen. Vain pieni vihje riittää tunnistamaan asioita. Aisteja ja havaitsemista tutkivaa tieteenalaa kutsutaan kognitiotieteeksi. Tutkimushaaraan perehtynyt saksalainen filosofi Immanuel Kant (1724-1804) selitti ihmisen erinomaisen havainnointikyvyn johtuvan skeemoista. Skeemoilla Kant tarkoitti aivoissa valmiina olevia, sisäänrakennettuja malleja. Havaintoa ja malleja vertaamalla tunnistamme asioita. Tämä kromogeeninen värivedos ihmisen ihosta on hyvä esimerkki.

Vaikka emme näe kuvassa ihmistä, ruumiinosia tai muita selkeästi ihmiseen yhdistettäviä asioita tiedämme kuvan esittävän ihoa. Suurin vihje kuvan ratkaisemiseen on väri. Koska kuva on otettu erittäin läheltä, paljastaa se katsojalle muitakin vihjeitä. Yksityiskohdat, kuten luomet, kuopat ja ihokarvat hahmottuvat hetkeä myöhemmin. Vaikka kuvan voi tunnistaa esittävän ihoa, on kuvauskohdan paikantaminen hankalaa. Edes yksityiskohdat eivät anna tarpeeksi apua tunnistamisen helpottamiseksi.

Rajaus vaikuttaa kuvan havainnointiin. Tutustu aiheeseen musiikin & kuvataiteen tunnilla

Marja Vuorelainen (1911-90): Heijan pirtissä (Heikki Heikinpoika) Maggan perhe Nunnasesta, 1958 SVM

Oletko törmännyt isovanhempiesi vanhoja perhealbumeja tutkiessasi itsesi tai sisarustesi näköisiin henkilöihin? Entä oletko tunnistanut vanhempiesi nuoruuskuvista omia piirteitäsi? Perhevalokuvat ovat oivallinen tapa tutkia perinnöllisyyttä. Ulkonäköön liittyvät ominaisuudet periytyvät, sillä perimämme eli vanhemmiltamme saadut geenit määrävät ominaisuutemme. Yksilön ulkonäkö ei perustu pelkkään perimään, vaan ympäristötekijöillä on vaikutus ilmiasuumme eli siihen miltä näytämme. Ympäristötekijöitä voivat olla vaatetus ja ruumiin rakenne. Ne ovat ominaisuuksia, joihin yksilön ympäristö, valinnat ja elämäntapa vaikuttavat.

Hiusten väri voi olla sekä perimän että ympäristötekijöiden määräämä. Mikäli yksilö värjää hiuksiaan on hänen hiustenvärinsä ympäristötekijöiden eikä perimän määräämä. Marja Vuorelaisen ottamasta perhekuvasta tunnistaa henkilöiden välillä geneettistä yhdennäköisyyttä. Lattialla istuvat pikkutytöt ovat silminnähden yhdennäköisiä. Kuvan taka-alalla seisovat lapinpukuiset nuorukaiset näyttävät niin samannäköisiltä, että he voisivat vaikka olla kaksosia. Nuorukaisten ja kuvan keskellä istuvan vanhemman naisen silmien muodoissa on yhdennäköisyyttä. Nainen saattaakin olla poikien isoäiti.

Maantiedon tunnilla tarkastellaan sosiaalista ympäristöä

Kokoelma passikuvia

Biometria tarkoittaa ihmisen yksilöllisiä, mitattavissa olevia fyysisiä ominaisuuksia. Näiden ominaisuuksien perusteella henkilö voidaan tunnistaa yksilöksi, sillä kenelläkään muulla ei voi olla samoja ominaisuuksia. Biometrisiä tunnisteita ovat kasvojen muoto, iiriksen kuviointi, sormenjälki, ääni, kämmenen muoto, verisuonten muodostamat kuviot, kävelytyyli ja DNA. Biometriikka on ajankohtaista juuri nyt, sillä vuosien 2006-2009 aikana suomalaiset passit uudistetaan sähköisesti luettaviksi. Passien sisältämään mikrosiruun syötetään haltijan biometrisiä tietoja. Tarkoituksena on siirtyä perinteisestä virkailijaan ja valokuvaan perustuvasta mekaanisesta tunnistamisesta koneen suorittamaan sähköiseen tunnistamiseen.

Perinteisten passikuvien tilalle tulevat siruun upotetut digitaaliset passikuvat. Muutokseen vaikuttavat monet syyt: tekniikan kehitys on mahdollistanut passien helpon väärentämisen, väärennettyjen passien tarve esimerkiksi ihmissalakuljetuksessa on kasvanut, maailmassa matkustetaan enemmän kuin koskaan ja tiettyjen ihmisten pääsy maahan saatetaan haluta esimerkiksi terrorismiepäilyn vuoksi estää. Tieteissarjoista tutut tunnistamismenetelmät ovat tulevaisuudessa arkipäivää, sillä passilla olevia sähköisiä henkilötietoja voidaan soveltaa myös kulunvalvonnassa ja lukoissa, kuten oven tai auton avaimena.

Sisäministeriön Biometriahankkeen kotisivut

Uskonnon & elämänkatsomustiedon tunnilla pohditaan omakuvia, joiden rakennusaineena ovat fyysisten ominaisuuksien sijaan yksilön psykologiset ominaisuudet.

Otso Pietinen (1916-93): Unikko, 1975 SVM

Biologiassa tarkastellaan kasveja ja eläimiä hyvinkin läheltä. Tutkimuksia tehtäessä apuvälineenä toimii mikroskooppi. Mikroskoopin avulla voi tutkimuskohdetta suurentaa jopa 10 miljoonien kertaiseksi. Kuten röntgentutkimukseen myös mikroskooppitutkimukseen on yhdistetty valokuvaaminen. Mikroskooppivalokuvan avulla pystytään tallentamaan yksityiskohtaista kuvamateriaalia esimerkiksi verestä ja mikrobeista.

Läheltä tarkasteltuna asiat muuttuvat eri näköisiksi ja ne menettävät perinteisen muotonsa. Mikroskooppi avaakin aivan toisenlaisen näkökulman tutkittavaan asiaan. Taidevalokuvaajat ovat kiinnostuneet mikroskooppivalokuvauksen mahdollisuuksista ja käyttäneet sitä työskentelymenetelmänään. Otso Pietilän kuva Unikosta on esimerkki siitä, kuinka biologiset tarkastelutavat ovat siirtyneet taidevalokuvan piiriin.

Lue lisää röntgenvalokuvista fysiikan tunnilla

Musiikki ja kuvataide

Ismo Kajander (1939-): Hommage à Leonardo et Duchamp, 1984 SVM

Leonardon nimi saattaa kuulostaa tutulta. Entä Duchamp, kuka hän on? Ja miksi Ismo Kajander on halunnut omistaa tämän teoksen kunnianosoituksena heille? Onko Kajander punonut katsojalle da Vinci -koodin tapaisen arvoituksen? Leonardo viittaa Leonardo da Vinciin ja Duchamp dada-tyylisuuntaa edustaneeseen Marcel Duchampiin. Molempia pidetään taidehistoriassa neroina. Kajanderin valokuva muistuttaa erehdyttävästi da Vincin tunnetuinta maalausta Mona Lisaa (1506-07). Mikä kuvassa sitten viittaa Duchampiin? Hän teki teoksen LHOOQ (1919) da Vincin Mona Lisaa esittävästä postikortista piirtämällä kuvaan viikset ja parran.

Kajanderin teos on siis saanut innoituksensa Duchampin teoksesta, joka puolestaan on saanut innoituksen da Vincin teoksesta. Jotkut sanovat, ettei ole enää mahdollista keksiä mitään uutta, sillä kaikki on jo kertaalleen keksittyä. Nykykulttuuri perustuukin usein lainaamiseen. Esimerkiksi musiikki, mainokset ja taide saattavat käyttää uudelleen jo monta kertaa aikaisemmin hyödynnettyjä osia, mutta silti lopputulos on jotakin uutta.

Taneli Eskola (1958-): kuva Johanna-villavaatemainoksesta, 1979 SVM

Harva meistä onnistuu aina näyttämään valokuvissa hyvältä. Digikameran kanssa ongelma on helppo ratkaista, sillä epämiellyttävän kuvan voi välittömästi poistaa tai sitä voi muokata kuvankäsittelyohjelmalla vaivattomasti. Jos käytössä on kinofilmikamera on kuvien muokkaaminen nopeasti vaikeampaa. Joskus onnistunut valokuva saattaa esittää asiaa, josta ei haluaisi muistutettavan. Tällöin kuvan turmeleminen saattaa tulla mieleen. Joku on saattanut nähdä hääkuvia, joista on leikattu tai sutattu toinen osapuoli pois. Ystävysten kaverikuville saattaa käydä samalla tavalla, mikäli sukset menevät ristiin.

Pilailumielessä on suosittua piirrellä silmälaseja, viiksiä ja töhriä kuvattavan kasvoja. Tapa muistuttaa hieman haitilaista voodoo-uskontoa, jossa tietyn henkilön mukaan nimettyä nukkea vahingoitetaan siinä toivossa, että ikävät asiat tapahtuisivat hänelle oikeasti. Kuvien turmelun takana onkin oman kiukun ja pettymyksen purkaminen toiseen valokuvan kautta. Kuvien tuhoaminen on voimakas symbolinen ele, jolla viestitetään epäluottamusta, halveksuntaa ja jopa vihaa.

Eino Salminen (1887-1979), noin 1930-luku SVM

Onko Fotokelaan eksynyt vahingossa vesivärimaalaus? Ei sentään, vaan esimerkki suositusta tavasta elävöittää mustavalkokuvia. Värifilmi keksittiin vasta 1907, mutta jo sitä ennen ihmiset kaipasivat värejä muotokuviinsa. Vanhoista daguerreotypioista voidaan päätellä, että etenkin poskia, silmiä ja koruja korostettiin retusoinnilla eli värittämisellä. Jotkut valokuvaajat halusivat jäljitellä kuvissaan maalaustaiteen jälkeä, mitä kutsuttiin piktorialismiksi.

Maalauksellinen vaikutelma saatiin aikaan siveltimellä ja väreillä. Valokuvan maalauksellisuus on tullut ajankohtaiseksi jälleen 2000-luvulla, sillä kuvista sommitellaan maalausten kaltaisia. Taidepiireissä keskustellaan siitä, voiko valokuva jopa syrjäyttää maalaustaiteen suosion. Kaukana takanapäin ovat ne ajat kun valokuva joutui taistelemaan asemastaan tasavertaisena taidemuotona maalaus- ja veistotaiteen rinnalla.

Lue lisää maalaustaiteen ja valokuvan suhteesta kuvataiteen & musiikin oppitunnilla.

Elina Brotherus (1972-): Landscapes and Escapes I, 1998 SVM

Kauempaa katsottuna Elina Brotheruksen valokuva näyttää maisemamaalaukselta. Kromogeeninen värivedos muistuttaa tunnelmaltaan, sommitelmaltaan ja väreiltään suomalaisen kuvataiteilijan Werner Holmbergin (1830-1860) maisemamaalauksia. Holmberg edusti romanttista tyylisuuntaa, mikä tarkoitti sitä että taiteilija maalasi teokseensa ihannoivan ja kaipaavan tunnelman. Aiheet käsittelivät yleensä luonnon suuruutta ja ihmisen pienuutta. Maisemakuvien lisäksi Brotherus on kiinnostunut muotokuvista. Häneltä tilattiin vuonna 2004 virallinen muotokuva Helsingin kaupungin valtuuston puheenjohtajasta Pekka Saurista. Iltapäivälehdet kauhistelivat tapausta ja ihmettelivät kuinka valokuvasta voitiin maksaa yhtä suuri hinta kuin muotokuvamaalauksesta.

Jorma Puranen on käsitellyt tuotannossaan maalauksia ottamalla niistä valokuvia. Sarjassaan ”Varjoja, heijastuksia ja kaikkea sellaista” (1991-2004) hän on vienyt kameransa oikein lähelle vanhoja, tummia muotokuvamaalauksia. Maalaukset on valaistu rajusti, minkä takia lopulliset otokset näyttävät ylivalottuneilta, epäonnistuneilta valokuvilta. Vaikutelma on samanlainen kun yrittäisi ottaa lasilevyn läpi kuvaa salaman avustuksella. Ero vahingossa epäonnistuneisiin näpsyihin on kuitenkin siinä, että Puranen on tehnyt kuvat ylivalottuneiksi tarkoituksella ja käyttänyt karkeaa valaistusta tehokeinonaan.

Muotokuviin voit tutustua myös uskonnon & elämänkatsomustiedon tunnilla.

Stefan Bremer (1953-): Jello messias, Dead Kennedys, 1981 SVM

Valokuvat ovat mykkiä. Niihin ei saa vangittua ääntä, vaikka kuinka yrittäisi. Äänen saaminen valokuvaan onnistuukin samalla tavalla kuin kuvien saaminen romaaniin. Kuvan katselija tai romaanin lukija saa osallistua itse mielikuvituksellaan puuttuvan osan rakentamiseen. Koska mielikuvitus on yksilöllinen ominaisuus, kahta samanlaista kokemusta ei ole. Stefan Bremerin kuvassa voi kuulla kirkumista, tömistelyä, huutoa ja punkmusiikkia. Rockklubi Tavastialla Helsingissä vuonna 1981 esiintyneen punkyhtye Dead Kennedysin laulaja Jello Biafra makaa selällään esiintymislavalla. Fanit yrittävät koskettaa häntä ja nähdä mitä lavalla tapahtuu. Biafra on mahdollisesti juuri palautettu takaisin lavalle yleisön käsivarsilta, stage divelta.

Bremer on lisännyt teoksen nimeen sanan messias, joka luonnehtii erinomaisesti yleisön palvomaa laulajaa. Koska suosikkibändin live-esiintymistä pääsee katsomaa harvoin, toimivat kuvat tärkeänä osana fanikulttuuria. Arvokkaimpia kuvia ovat ne, joissa fani on päässyt yhteiskuvaan idolinsa kanssa.

Katso fysiikan tunnilla, kuinka Santeri Tuori on käsitellyt ääntä valokuvissaan

Kristian Runeberg (1934-): Otto Donner, 1964 SVM

Kuvitelkaa mielessänne seuraava tilanne: ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullut sanaa pianonsoitto eikä tiedä mitä se tarkoittaa, näytetään tämä kuva. Kuvan avulla hänelle selitetään, mitä termi tarkoittaa. Hän saa käsityksen, että pianoa soitetaan kapuloilla. Se mitä soitetaan, luetaan tötteröiksi muotoilluilta nuottipapereilta. Kuvan täytyy olla pilaa tai sitten 60-luvulla pianonsoitto kerta kaikkiaan oli hyvin erilaista kuin tänä päivänä. Kuva on todennäköisesti dokumentti happeningista, joita pianoa soittava Henrik Otto Donner (1939-) järjesti tuttaviensa kanssa.

Happeningit olivat eräänlaisia kuvataiteen ja teatterin välimaastoon sijoittuvia tapahtumia, joita kuvataiteilijat ja muusikot järjestivät julkisilla paikoilla ja taidegallerioissa. Ideana oli tuoda taide lähemmäksi tavallista ihmistä. Happeningeissa saattoi tapahtua käsittämättömiä ja hassuja asioita, joita järjestävät esittivät taiteen nimissä, haudanvakavina. Donner oli järjestämässä Suomen ensimmäistä, Street Piece -nimistä happeningia vuonna 1963. Siihen kuului muun muassa balettitanssia, pahvilaatikkojen soittamista ja sitaattien lausuntaa.

Bert Carpelan (1932-): Public Pattern, 1958 SVM

Kuka väittää, että vain musiikissa voi olla rytmi? Rytmi liittyy moniin asioihin: vuodenaikoihin, polkupyöräilyyn ja nukkumiseen. Ihmisen ruumiista löytyy useita erilaisia rytmejä, kuten pulssi tai kasvurytmi. Rytmi tarkoittaa laajasti ajateltuna säännönmukaisia tapahtumia ajassa. Valokuvatessa nopeita sarjoja kuuluu kameran sulkimesta ääni, joka muodostaa rytmin.

Bert Carpelan on taltioinut valokuvaansa Public Pattern Hyvinkään asemasillan rytmin. Oikeastaan kuva on tehty muutamasta negatiivista, joiden kuvaa on toistettu yksitoista kertaa päällekkäin. Carpelanin otos muistuttaa hieman nuottiviivastoa, johon kävelevät ihmiset luovat järjestyksen. Mikäli tämän kuvan kumppaniksi tulisi valita biisi, olisi se ponnekas, takova ja monotoninen.

Tuntematon kuvaaja, 1890-luku SVM

Miksi kauhuelokuvat ja onnettomuuskuvat kiinnostavat ihmistä? Miksi jäämme tuijottamaan onnettomuuspaikan tapahtumia, vaikka ne eivät kosketa meitä? Mikä karmaisevissa tapahtumissa kiehtoo? Kreikkalainen filosofi Aristoteles (384-322 eaa.) kehitti teorian katharsiksesta eli puhdistumisesta. Sillä ajattelija tarkoitti tunnetta, jonka ihminen kokee nähdessään jotain traagista eli murheellista tapahtuvan. Onnettomuuksien ja ikävien tapahtumien näkemisen herättämä pelko ja sääli johtavat Aristoteleen mukaan puhdistumiseen. Ihminen kokee helpotusta ymmärtäessään, että on itse turvassa ja vahingoittumattomana. Tämän vuoksi ajateltiin olevan terveellistä kokea sivustakatsojan roolissa murheellisia asioita.

Antiikin kreikassa kehitetty näytelmämuoto tragedia perustui sen katharsis-vaikutukseen. Tämä lasinegatiivi näyttää tuntemattoman kuvaajan taltioiman 1890-luvulla tapahtuneen junaonnettomuuden. Sen aiheuttama katharsis-vaikutus saattaa olla tämän päivän ihmiselle olematon, sillä kuvan vanhat junanvaunut eivät vastaa nykykäsitystämme junista.

Ana Pullinen: Fiskars-mainos

Arvaisitko mitä tämä kuva esittää, jos et näkisi alanurkassa olevaa tuotemerkkiä? Kuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka pystymme hahmottamaan kokonaisuuden, vaikka näkisimme siitä vain pienen osan. Kun jostakin asiasta on tullut tarpeeksi tuttu, riittää sen tunnistamiseen pieni vihje. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Viking Linen NG LI-logo. Jotkut valokuvatutkijat ovat sitä mieltä, että valokuva on NG LI-logoon verrattava ilmiö eli vain osa kokonaisuutta. Voikin ajatella, että jos koko maailma on yhtä kuin Viking Line, niin pienestä osasta maailmaa otettu kuva on yhtä kuin NG LI.

Kuvaaja päättää itse, minkä osan maailmaa haluaa katsojalle näyttää. Tämän takia väitetäänkin, että valokuva ei näytä koko totuutta, sillä se ei näytä koko maailmaa. Valokuvaaja voi tietoisesti jättää jotakin kuvasta pois tai sisällyttää siihen vain tiettyjä asioita. Siksi rajaamisella on voimakas vaikutus kuvan merkitykseen. Fotokelasta löydät kuvia, jotka on rajattu hyvin eri tavoin.

Eräs tiukasti rajattu esimerkki löytyy terveystiedon tunnilta.

Merja Salo (1953-), SVM

Valokuva on pirstoutunut eri lajeihin samalla tavalla kuin musiikki eri tyyleihin tai elokuva eri genreihin. Lajittelun tarkoituksena on tehdä eroa monenlaisten valokuvien välillä. Erottelu helpottaa ymmärtämistä ja tulkitsemista. Valokuvan voi luokitella muun muassa uutis-, mainos-, taide- tai albumikuvaksi. Nämä luokitukset jakautuvat kukin jälleen pienempiin osiin. Albumikuva voi olla luokka-, muoto-, perhe- tai lomakuva. Kuvista voi olla hankala päätellä, mihin lajityyppiin ne kuuluvat. Esimerkkinä olevan Merja Salon kuvan merkitys muuttuu riippuen tarkastelun lähtökohdista.

Mikäli kuva olisi uutiskuva, voisi se kuvittaa Keski-Suomen Sanomissa ilmestynyttä kirjoitusta, jossa kommentoidaan vapun sujuneen rauhallisesti Jyväskylässä. Mainoskuvana sen takana voisi olla lastensuojelujärjestö, joka kampanjassaan vetoaa lasten oikeuksiin saada olla lapsia ja kypsyä luonnollista tahtia aikuisuuteen. Taidekuvan erottaa muista nimeäminen. Salon otoksen nimi voisikin olla ” Kevät tulee kaupunkiin”, ”Muodonmuutos” tai ”Töttöröö”. Albumissa kuva muistuttaisi vapusta vuonna 1984 kun Jannelle ostettiin noita-akan naamari.

Uskonto ja elämänkatsomus

Magnus Scharmanoff (1964-): Mies joka solmi kengännauhansa, 1993 SVM

Hyvin monet asiat Magnus Scharmanoffin valokuvassa tuovat mieleen uskonnollisen taiteen. Kuvan värimaailma: kiiltävät, siniset satiinikehykset, hehkuvat värit ja koristeellisuus tuovat mieleen ortodoksien ikonit tai ajanlaskun alun Bysantin koreat mosaiikit. Kun teosta kurkistaa pintaa syvemmälle, löytää aiheestakin uskonnollisia piirteitä. Kuvassa on hahmo, jonka kärsivä asento, jeesusmaiset kasvonpiirteet ja orjantappurakruunu muistuttavat kristinuskon kuvamaailmaa. Kyseessä ei ole kuitenkaan Jeesus, vaan Pyhä Sebastian, joka legendan mukaan selvisi kuin ihmeen tavoin keisari Diocletianuksen määräämästä nuolin tehtävästä teloituksesta.

Teos on helppo mieltää ulkoisilta piirteiltään uskonnolliseksi kuvaksi. Mutta mitä ihmettä, kuinka uskonnollisella kuvalla voi olla noin arkinen nimi? Mies joka solmi kengännauhansa tekee kuvasta kertaheitolla kertomuksen tavallisen ihmisen jokapäiväisestä elämästä ja arjen taistelusta. Ristiriitaiset viestit kuuluvat nykytaiteen ilmaisukeinoihin. Miksaamalla yhteen toisiinsa sopimattomia asioita taiteilija herättää katsojan huomion ja voi saada hänet miettimään teoksen sanomaa pintaa syvemmältä.

Jan Kaila (1957-): sarjasta Elis Sinistö (Enkeli), 1988 SVM

Uskonnot antavat ihmisille vastauksia pohdintoihin elämän suurista mysteereistä. Yksi vaikeimmin ymmärrettävistä asioista on elämän tarkoitus. Miksi olemme olemassa? Onko jokaisella ihmisellä tehtävä maan päällä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Miten tullaan onnelliseksi? Ohjaako joku suurempi voima tekemisiämme? Jan Kaila kuvasi vuosina 1985-2004 Elis Sinistöä, jonka elämänkatsomus oli erityislaatuinen. Hän oli entinen balettitanssija ja eli 50 viimeistä elinvuottaan Kirkkonummelle keräilymateriaalista rakentamassaan pihapiirissä. Sinistö oli itseoppinut taiteilija ja ajattelija, joka liikkui tanssiaskelin ja pukeutui mitä mielikuvituksellisimpiin vaatteisiin. Tässä hopea-värivalkaisuvedoksessa hän on pukeutunut tarralenkkareihin, sukkahousuihin ja enkelinsiipiin.

Ennen kuolemaansa Sinistö kirjoitti testamentin, jossa hän paljasti elämän tarkoituksen: "Elämän tarkoitus on onnellisuus. Jokainen ihminen on itsetarkoitus, koska kahta samanlaista ei ole. Jokainen soveltaa omaa tarkoitustaan ihmiskunnan yleiseen tarkoitukseen. Onnellisuutta on olla sopusoinnussa kaiken kanssa ja olla tyytyväinen kaikkeen. Elämässä on jotain kaikenläpäisevää täydellisyyttä. Kaikki tuottaa onnea, jos suhtautuu siihen pyyteettömästi. Ei pidä vangita mitään, ei kiintyä mihinkään aineellisuuteen, joka tuottaa aina pettymyksen. Onni pakenee tavoittajaansa, mutta tavoittaa pakenijansa."

Elis Sinistön maailmaan tutustutaan lisää matematiikan tunnilla.

Raakel Kuukka (1955-): Puutarha metsä reunassa, 1989 SVM

Triptyykki-muotoa näkee usein käytettävän uskonnollisissa taideteoksissa, kuten alttaritauluissa ja ikoneissa. Raakel Kuukan puutarhaa esittävä teos on triptyykki eli siinä on kolme osaa. Puutarhaan liittyy paljon uskomuksia ja uskonnollisia merkityksiä. Kristinuskon Edenin puutarha oli paikka, jonka Jumala loi ihmisen eli Aatamin ja Eevan asuinpaikaksi. Paratiisi-sana juontaa juurensa persian kielestä, jossa se merkitsee hedelmäpuutarhaa tai paikkaa, jossa on puita. Juutalaisessa perinteessä paratiisilla on tarkoitettu luvattua maata, johon karkotetut juutalaiset pääsevät diasporasta eli hajaannuksesta.

Juutalainen ja islamilainen perinne kieltää kuvien käytön uskonnossa. Islamilaiselle kuvaperinteelle ovat kuitenkin tyypillistä erilaiset kasviornamentit, jotka muodostavat suurina määrinä puutarhamaisen vaikutelman. Paratiisin puutarha on islamissa käsite, joka kuvastaa hedelmällistä, runsasta, vehreää keidasta. Japanilainen puutarha on paikka mietiskelylle. Mietiskely eli meditaatio kuuluu uskonnonharjoittamisen muotona buddhalaisuuteen, samalla tavalla kuin vaikkapa rukous kristinuskoon, juutalaisuuteen ja islamiin.

Nils Wasastjerna (1872-1951): salapoliisikamerakuva, 1890 SVM

Kännykkäkamerat ja pienikokoiset digikamerat ovat tehneet valokuvaamisesta yhä helpompaa, nopeampaa ja huomaamattomampaa. On täysin mahdollista tulla valokuvatuksi, eikä huomata sitä itse. Pahimmassa tapauksessa voi löytää kuvansa painotuotteesta tai internetistä, vaikka kukaan ei ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen. Kuvien väärinkäytön ja yksityisyydensuojan loukkaamisen mahdollisuudet ovat lisääntyneet tekniikan kehittymisen myötä. Esimerkiksi kerran internetiin laitettua kuvaa ei välttämättä saa koskaan poistettua kokonaan. Onkin jouduttu miettimään uudelleen, missä menee oikean ja väärän sekä hyvän ja huonon maun raja. Kuvien luvattoman käytön ja levittämisen lisäksi toinen ongelma on salakuvaaminen.

Äärimmäinen esimerkki salakuvaamisesta ovat paparazzit, jotka vaanivat ja ahdistelevat julkisuuden henkilöitä kameroidensa kanssa. Julkkisten kuvien levittämiseen ei ajatella pätevän samojen eettisten sääntöjen kuin tavallisiin ihmisiin, sillä julkkiksia pidetään ammattinsa takia ”kaikkien omaisuutena”. Nils Wasastjerna on ottanut tämän kuvan salaa 1800-luvun lopulla. Kuvaajan käytössä on ollut salapoliisikamera, joka on niin huomaamaton, että kuvan henkilöt eivät aavista heitä valokuvattavan. Kyseessä on litteä, kiekon muotoinen kamera, joka tuottaa ympyrän muotoisia kuvia.

Historian & yhteiskuntaopin tunnilla liikutaan yksityisen ja julkisen rajamailla

Jukka Kuusisto: hääkuva, 1950-luku SVM

Uskonnon merkitys eri ihmisille vaihtelee suuresti. Joillekin uskonto on läsnä elämässä joka päivä, toisille taas harvemmin ja joillekin ei koskaan. Usein uskonto tulee näkyväksi kun ihminen on joutunut elämässään ahdistavaan tilanteeseen ja kaipaa lohdutusta tai turvaa. Myös elämän suurissa muutosvaiheissa on uskonnolla painava rooli. Syntymä, aikuiseksi kasvaminen, naimisiinmeno ja kuolema liittyvät saumattomasti useimpien uskontojen arkeen ja juhlaan. Näihin siirtymä- eli initiaatiovaiheisiin liittyy omat rituaalinsa ja tapansa. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon perinteessä valokuva yhdistyy vahvasti siirtymävaiheisiin.

Uskonnollisia tapahtumia ikuistetaan albumeihin, joissa valokuva toimii muistamisen välineenä. Kuvat kastejuhlasta, rippikoulusta, häistä tai hautajaisista yhdistävät suurta osaa suomalaisten kotien valokuva-albumeista. Nämä kuvat ovat pysyneet pitkään hyvin samankaltaisina ja noudattavat tiettyä linjaa. Hääkuva on ehkäpä kehittynyt eniten kohti suuntaa, jossa kuvaaja saa lisätä työhönsä ripauksen mielikuvitusta ja rentoa tunnelmaa. Tähän voi esimerkiksi vaikuttaa se, ettei nykyisistä avioliitoista kaikkia solmita kirkon piirissä. Jukka Kuusiston ottama hääkuva on peräisin 50-luvulta.

Fotokelasta voi löytää toisenkin hääkuvan. Katso Elina Söyrin morsiamia historian & yhteiskuntaopin tunnilla

Arno Rafael Minkkinen (1945-): Beach Pond, Connecticut 1974 SVM

Uskontoihin liittyy kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista. Kristinuskon myyteistä eli jumaltaruista useimmat liittyvät Jeesukseen. Tunnetuimpia ovat tarinat veden muuttamisesta viiniksi tai käveleminen vetten päällä. Arno Rafael Minkkisen kuva veden päällä kelluvista jaloista sopisi hyvin kuvittamaan viimeksi mainittua Jeesuksen ihmetekoa. Ero Minkkisen kuvan ja Raamatun kertomuksen välillä on kuitenkin se, että valokuvan tiedetään olevan totta. Kun näemme jotakin valokuvassa, tiedämme niin tapahtuneen todella. Vai tiedämmekö? Digitaalisen kuvankäsittelyn aikana on vaikeaa tietää, näyttääkö valokuva totuuden. Jopa uutiskuvaajat ovat jääneet kiinni muokatuista lehtikuvista. Koska kuvia on helppo käsitellä kotitietokoneilla, joudumme miettimään päivittäin uskoako silmiään.

Kuvia on muokattu valokuvauksen keksimisestä saakka. Muinoin tehdyt muutokset olivat kuitenkin selvemmin havaittavissa, sillä niitä tehtiin käsin saksien tai siveltimen avulla. Yksi tunnettu esimerkki 1900-luvun puolivälin kuvankäsittelystä on presidentin rouva Alli Paasikiven runsaat käsivarret, joita muokattiin hoikemmiksi lisäämällä muutama siveltimenveto tummaa väriä niin ojentajan kuin koukistajankin puolelle. Koska kuvien käsittely on niin helppoa ja huomaamatonta on erilaisilla valokuvaukseen liittyvillä järjestöillä omat eettiset säännöstönsä kuvankäsittelyä koskien. Arno Rafael Minkkisen kuviin tutustutaan myös biologian oppitunnilla.

Arno Rafael Minkkisen kuviin tutustutaan myös biologian oppitunnilla.

Leena Saraste (1942-): Beirut 1980 SVM

Leena Sarasteen vuonna 1980 ottama kuva Beirutista tuli vuoden 2006 heinäkuussa jälleen ajankohtaiseksi, kun tiedot Lähi-idän kriisin puhkeamisesta julkistettiin tiedotusvälineissä. Helsingin Sanomat kirjoitti elokuussa, että Libanoniin oli ehtinyt syntyä yksi sukupolvi, joka oli saanut kasvaa ilman pommituksia. Kesä 2006 muutti näiden teini-ikään ehtineiden libanonilaislasten ja -nuorten maailmankuvan. Sarasteen Beirutin Punaisen puolikuun sairaalassa ottama kuva voisi olla otettu yhtä hyvin tänä päivänä, 26 vuotta myöhemmin. Syy sotimiseen on sama kuin neljännesvuosisataa sitten: vastakkain ovat suurten maailmanuskontojen kannattajat.

Vaikka kaikki uskonnot perustavat oppinsa rakkauteen ja ihmisten väliseen yhteisymmärrykseen, silti hyvin monien sotien taustalta löytyvät uskonnolliset ristiriidat. Miten tämä voi olla mahdollista? Yksi selitys on, ettei sota käsittele pelkästään uskontoa, vaan kokonaista kulttuuria. Uskonto on kulttuurin osa ja siksi myös palanen kunkin minäkuvaa eli identiteettiä. Uskontoon perustuvat kulttuurin käyttäytymistavat, käsitys oikeasta ja väärästä sekä hyvästä elämästä. Oikeastaan voisikin ajatella, että kahakoissa eivät taistelekaan uskonnot, vaan kyseessä on kokonainen arvomaailmojen törmäys. Tapakulttuuriin tutustutaan kotitalouden & käsityön oppitunnilla.

Tapakulttuuriin tutustutaan kotitalouden & käsityön oppitunnilla.

Jukka Uotila (1956-): Omakuva, 1977 SVM

Taiteilijat ovat kautta aikojen kuvanneet itseään eli tehneet omakuvia. Kuvataitelija Kalervo Palsa maalasi eläessään peräti yhden omakuvan päivässä. Joillekin syy omakuvien tekoon on helppous, sillä malli on aina lähellä eikä ketään toista tarvitse vaivata. Omakuvat ovat usein jotain muuta kuin pelkkiä kuvia taiteilijasta itsestään. Tehdessään omakuvaa taiteilija miettii, minkä näköisenä itsensä näkee ja minkä näköisenä hän haluaisi tulla nähdyksi muiden silmissä. Millainen oma identiteetti eli minäkuva on. Jukka Uotila on asettautunut vihreään puhelinkoppiin, jossa on luodinreikä. Tässä omakuvassa kasvot jäävät utuisiksi, joten ne eivät ole tärkeimmällä sijalla. Se mihin Uotila on tarkentanut kameransa on luodinreikä.

Mikäli kuvan sommitelmaa katsoo oikein huolellisesti, voi huomata luodinreiän asettuvan aivan henkilön sydämen kohdalle. Onko Uotila halunnut kertoa katsojilleen sydämensä särkymisestä tai kohtaamastaan suuresta pettymyksestä? Valokuvaaja Ulla Jokisalo on sanonut töistään näin: ”Kuvani ovat kuin itseni peilikuvia. Ne on tehty oman pirstaleisen minäni pohjalta, ne syntyvät siitä ja ovat yhtä aikaa tunnustuksellisia ja terapeuttisia...rakennan ja paikkaan itseäni kuvien kautta.”

Aino Kannisto (1973-): Nimetön (Nainen lakanan alla), 1997 SVM

Kuolema näkyy nykyisin harvoin yksityisten ihmisten valokuvissa. Kuoleman kuvaamisperinteet ovat muuttuneet 1900-luvun kuluessa ja niihin ovat vaikuttaneet muun muassa sodat. Vanhoja valokuva-albumeita selatessa saattaa vastaan tulla ihmisten pään päälle piirrettyjä ristejä, mikä on ollut hienovarainen tapa merkitä muistiin läheisen kuolema. Kuolemaa on kuvattu myös viitteellisemmin erilaisten symbolien, kuten valkoisten kalla-kukkien ja kuolinvaatteiden avulla. On yhä yleistä ottaa kuvia hautajaisista kukkavuorineen ja mustiin pukeutuvine ihmisineen, mutta itse vainajasta kuvia otetaan harvemmin. Avonaisen arkun kuvaamisperinne on hävinnyt sotien myötä luterilaisesta kirkosta, mutta säilynyt ortodokseilla. Rintamalta lähetetyt sodan runtelemat ruumiit olivat niin huonokuntoisia, että avonaisen arkun perinteestä täytyi luopua.

Ennen arkku saatettiin jopa nostaa pystyyn ja vainaja kuvata viimeistä kertaa vieressä seisovien läheisten ympäröimänä. Taidevalokuvauksen puolella vaikuttava Andres Serrano (1950-) on ravisuttanut mielipiteitä ottamalla lähikuvia kuolleista henkilöistä ruumishuoneella. Aino Kanniston kuva on otettu saunanlauteilla makaavasta, valkoisella liinalla peitetystä ihmisestä. Kuvasta ei selviä, onko henkilö kenties kuollut vai rentoutuuko hän normaaliin tapaan saunan lämmössä. Vanhan suomalaisen perinteen mukaan kuollut ihminen vietiin saunaan, missä häntä säilytettiin siunaustilaisuuteen saakka. Lauteille hänelle rakennettiin kylmä vuode, jonka äärellä muut kyläläiset saattoivat jättää vainajalle hyvästit.

Kuoleman lisäksi alastomuus on arkaluontoinen kuva-aihe. Alastomuuden valokuvaamista käsitellään lisää kotitalouden tunnilla.

Marjaana Kella (1961-): Ola (muissa kuvissa Ritva ja Tiina), 2000 SVM

Uskontoihin liittyy kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista. Joissakin uskonnoissa ihminen saattaa kokea poikkeuksellisia tuntemuksia suorittaessaan uskonnollisia rituaaleja. Yksi esimerkki on hurmokselliseen tilaan vaipuminen, jolloin henkilö saattaa pystyä tekemään asioita, joita hän ei normaalisti kykenisi tekemään. Tällaisia ovat kielillä puhumisen taito tai kohtaaminen Jumalan kanssa. Alkuperäiskansojen ja heimouskontojen papit saattavat vaipua mielentilaan, jossa he pystyvät kohtamaan henkiä ja kysyä heiltä neuvoja tai pyytää apua. Hypnoosia voisi ehkä verrata uskonnolliseen kokemukseen. Silloin ihminen ei tiedosta olemassaoloaan nykyhetkessä vaan vaipuu tiedostamattomaan tilaan.

Marjaana Kella on kiinnostunut hypnoosista sen rentouttavan ominaisuuden takia. Hän on kuvannut muotokuvia hypnoosissa olevista henkilöistä ja huomannut, että mallina olemiseen liittyvä epämukavuus ja vaivautunut olo jäävät pois. Useille meistä kuvan kohteena oleminen on kiusallista ja alamme väkisinkin poseerata kameralle. Tällöin emme anna itsestämme aitoa ja vilpitöntä vaikutelmaa. Marjaana Kella on taltioinut Hypnoosi-sarjaansa huvittuneen Olan, surevan näköisen Ritvan ja virnistävän Tiinan. Kromogeenisten värivedosten sarjaan kuuluu myös kuva aikuisesta naisesti nimeltä Hanni, joka tunsi kuvan ottohetkellä olevansa 2-vuotias lapsi.

Matematiikka

Fredrik Hackman (1864-1962): Variaatio kultaisesta leikkauksesta, 1956 SVM

Kultainen leikkaus tarkoittaa matemaattista kaavaa, jonka avulla kohde (esimerkiksi jana tai kuva-ala) jaetaan kahtia siten, että saavutetaan harmoninen lopputulos. Tämä tarkoittaa sitä, että jaetun kohteen lyhemmän ja pidemmän osan suhde on sama kuin pidemmän suhde koko kohteen pituuteen. Meistä jokainen käyttää valokuvatessaan huomaamatta kultaisen leikkauksen sommittelusääntöä. Henkilökuvissa mallia ei sijoiteta täysin keskelle kuva-alaa, vaan hieman sivulle. Maisemakuvia otettaessa taivaanranta sijoittuu keskikohdan sijaan hieman sen ala- tai yläpuolelle. Näin kuvasta saadaan mielenkiintoisempi. Kaava kehitettiin Antiikin Kreikassa 500-luvulla eaa. Taiteilijat ottivat kaavan käyttöönsä tehdäkseen mahdollisimman miellyttävän näköisiä maalauksia ja veistoksia. Myös valokuvaajat käyttävät silmämääräistä kultaisen leikkauksen suhdetta kuvatessaan.

Valokuvaamisessa on maalaustaidetta huomattavasti vaikeampaa saada aikaan matemaattisesti tarkkaa kultaisen leikkauksen mukaista sommitelmaa, sillä valokuvien kohteet ovat harvoin täysin kuvaajan itsensä liikuteltavissa. Fredrik Hackmanin esinesommitelmassa väripalkkien ja astioiden sijoittelut muodostavat useita kultaisia leikkauksia kuvapinnalle. Kaavaa mukailevat mustan ja valkoisen taustan leveyden suhteet tai maitopullon ja mustan pikarin korkeuden suhteet toisiinsa. Kultaisen leikkauksen mukaan voidaan myös jakaa tilavuuksia, ajallista kestoa tai määrää. Kuka tietää vaikka Hackmanin sommitelman värit, musta ja valkoinen olisivat pinta-alaltaan harmonisessa suhteessa kokonaiskuvapinta-alaan ja toisiinsa.

Kiasman Kiertokoulun sivulla opetetaan kultaisen leikkauksen tekeminen harpin ja viivaimen avulla

Sami Kero (1979-): Ihme1, 2004 (Sami Kero)

Sami Kero on pohtinut sarjassaan Ihme epätodennäköisiä ja kummallisia tapahtumia. ”Serkkuni mielestä tapahtumien todennäköisyyttä voidaan kuvata Gaussin käyrällä: käyrän huippukohdassa tapahtuu paljon tavallisia ja arkisia asioita. Pekka Timonen ostaa Siwasta lauantaimakkaraa 500 grammaa, appelsiinimehua ja punaisen mallun, hymyilee kassatädille, sanoo kiitos. Epätodennäköiset kummallisuustapahtumat on ahdistettu pienelle alueelle käyrän alkuun ja loppuun. Ukki kuoli 27. helmikuuta 1988 kello 14.56. Mummolan tuvan kello pysähtyi viisi minuuttia myöhemmin.”

Ihme1 esittää Miia Saastamoista. Kuvaan on liitetty kertomus: ”Miia Saastamoisen autosta puhkesi rengas Helsinki-Lahti-moottoritiellä keväällä 2001. Auto heittelehti kohti vastaantulevien kaistaa, suistui ojaan ja kieri kolme kertaa katon kautta ympäri. Miialta katkesi sormi.”

Ihmisten henkilökohtaisiin elämäntarinoihin tutustutaan maantiedon tunnilla.

Paavo Korhonen (1920-): Keskiverto-opiskelijat, 1954 SVM

Aritmeettinen keskiarvo on matematiikan termi, joka on yhtä kuin tietyn lukujonon summa jaettuna lukujonon osien määrällä. Keskiarvoa käytetään erityisesti tilastotieteessä, joka tekee päätelmiä suurista joukoista. Keskiarvon avulla voidaan poimia lukuisien havaintojen pohjalta yleisin ja eniten esiintyvä. Keskiarvon voi päätellä muillakin tavoilla kuin matemaattisesti. Paavo Korhonen on selvittänyt keskiverto-opiskelijan ulkonäön muotokuvien avulla. Korhonen kuvasi 50-luvulla 75-100 nais- sekä miesopiskelijaa. Selvittäessään miltä keskiverto miesopiskelija näyttää, hän sijoitti kaikkien miehistä otettujen kuvien negatiivit päällekkäin ja valotti niistä yhden kuvan.

Korhonen kuvasi opiskelijoita suoraan edestä ja profiilista eli sivulta. Kuvaajan työskentelytapa vaikuttaa periaatteessa tieteelliseltä ja tarkalta tavalta selvittää, miltä keskiverto-opiskelija näyttää. Kuitenkin tulokset ovat ääriviivoiltaan ja piirteiltään epätarkkoja kuvia. Onko edes mahdollista selvittää tietyn ryhmän ulkonäön keskiarvoa? Miltä esimerkiksi keskivertosuomalainen näyttää? Samanlaista tutkimusta on tehnyt valokuvaaja, jonka selvityksen kohteena ovat olleet keskivertonainen ja -mies.

Pentti Sammallahti (1950-): Solovetsk, 1992 SVM

Kamerassa on lukuisia osia, jotka määrittävät miltä otettu kuva tulee näyttämään. Objektiivi eli linssi määrää kuinka laajan alueen kamera tallentaa kuvatusta kohteesta. Laajuutta mitataan asteissa. Periaatetta voi verrata ihmisen silmään, jonka katselukulma on 180 astetta. Ihminen kykenee näkemään puoliympyrän muotoisen alueen kerrallaan. Valokuvaajat käyttävät erilaisia objektiiveja, joiden kuvakulmat ovat asteluvuiltaan poikkeavia.

Normaaliobjektiivi näyttää 46 asteen kuvakulman, teleobjektiivi ainoastaan 18 asteen ja laajakulmaobjektiivi 74 asteen kuvakulman. Pentti Sammallahden Solovetskissa Venäjällä otetussa hopeagelatiinivedoksessa on käytetty erikoiskameraa, jonka objektiivi tallentaa peräti 140 asteen näkymän.

Lue lisää erilaisten objektiivien toiminnasta fysiikan tunnilla.

Keijo Kansonen (1952-): Las Fridas, omakuva apinan kanssa, 1997 SVM

Valokuvaajan ammatti vaatii tarkkanäköisyyden lisäksi myös matemaattisia taitoja. Kameran säädöt ovat loogisesti riippuvaisia toisistaan. Kuvaa ottaessaan valokuvaajan täytyy päättää, mitkä asiat hän haluaa näkyvän kuvassa tarkkoina ja mitkä epätarkkoina. Ovatko vain kuvan etualalla olevat asiat teräviä vai kaikki lähimmästä äärettömään asti. Hän valitsee kamerastaan sopivan aukkoluvun, joka määrittää syväterävyyttä ja valonpääsyä kameran sisään. Lukujono f2, f2.8, f4, f5.6, f8, f11, f16, f22 kertoo tavallisimmat valittavana olevat aukkokoot. Jokainen arvo päästää valoa filmille puolet edellisestä.

Mikäli kuvaaja valitsee koon f22 eli pienen aukon, on kuvan syväterävyys suuri ja valoa pääsee filmille hyvin paljon. Keijo Kansosen värivalkaisuvedoksessa syväterävyys on pieni eli tarkkana näkyy ainoastaan etualalla oleva nainen. Takana oleva apinamies on jo hieman epätarkka, puhumattakaan taustan kasveista, jotka ovat vielä epätarkempia.

Ben Kailan kuvassa syväterävyys havainnollistuu selkeästi. Kuvan löydät kielten & kirjallisuuden tunnilta.

Ritva Kovalainen (1959-): Huoneet, 2004 SVM

Kun katselemme kuvaa kadulla kävelevistä ihmisistä syntyy vaikutelma, että etualalla olevat henkilöt ovat hyvin pitkiä kun taas taka-alalla olevat ovat todella lyhyitä. Tiedämme kuitenkin, että ihmiset ovat suurin piirtein saman mittaisia. Katsoessamme Ritva Kovalaisen ottamaa kuvaa peräkkäin ryhmittyneistä huoneista huomaamme oviaukkojen pienentyvän toistensa jälkeen. Emme kuitenkaan ajattele, että ensimmäinen oviaukko olisi pidemmille ja viimeinen ainoastaan lyhyille ihmisille. Tiedämme oviaukkojen olevan saman korkuisia, vaikka ne eivät siltä kuvassa näytä. Ilmiötä kutsutaan perspektiiviksi. Sen keksivät arabimatemaatikot jo 1000-luvulla.

Renessanssiajan taiteilijat kiinnostuivat matemaattisesti oikeaoppisen tilan kuvaamisesta 1300-luvulla. Sitä ennen, esimerkiksi keskiajalla, ihmiset piirrettiin kuviin eri pituisina yhteiskunnallisen aseman perusteella. Kovalaisen valokuva näyttääkin hieman maalaukselta, joita taiteilijoilla on tapana tehdä, kun he harjoittelevat tai esittelevät perspektiivin kuvaamisen taitojaan.

Myös Ola Kolehmainen on kiinnostunut rakennusten kuvaamisesta. Tutustu häneen liikunnan & terveystiedon tunnilla

Matti A. Pitkänen (1930-97): Pankin ovella I, 1951 SVM

Ensimmäiset pankit perustettiin helpottamaan luotonottoa ja -antoa. Ne olivat rahanlainaamoja, joiden liikeidea perustui korkotuloihin. Tänä päivänä pankeilla on tarjota asiakkailleen hyvin monenlaisia lainoja erilaisin korkoprosentein ja alhaisin ehdoin. Lainoja myöntävät myös erilaiset lainaamot, jotka toimivat internetin tai puhelimen välityksellä. Tämä onkin johtanut siihen, että yhä nuoremmat henkilöt velkaantuvat pahasti, eivätkä kykene maksamaan lainojaan takaisin. Yllätyksen aiheuttavat etenkin korkoprosentit, jotka vaikuttavat alhaisilta, mutta nousevat todellisuudessa hyvin korkeiksi. Vaikka internetissä toimiva hetilainaa.fi ilmoittaa lainan koron olevan 19 %, on se todelliselta määrältään vuodessa 29,62%.

Tämä johtuu lainasummaan lisättävistä tilinhoitokuluista. Todellinen korko onkin usein suurempi kuin lainaajan mainostama nimelliskorko. Valokuvaaja Matti A. Pitkänen on ollut oikeassa paikassa, oikealla hetkellä. Hän on saanut napattua kuvan pankin edessä istuvasta katusoittajasta, joka on parhaillaan poliisin jututtamana. Soittaja on arvatenkin valinnut esiintymispaikkansa ajatellen, että rahalaitoksen läheisyydessä pyörisi myös rahakkaita ihmisiä, joiden taskusta irtoaisi muutama lantti soittajan koteloon.

Jan Kaila (1957-): Shakki ja harakka, 1988 SVM

Vanha mies, Elis Sinistö, on ryhtynyt pelaamaan shakkia harakan kanssa. Molemmat miettivät keskittyneenä vastustajansa seuraavaa siirtoa. Shakissa, kuten monissa muissakin peleissä tarvitaan loogista ajattelukykyä ja todennäköisyyslaskentaa. Pelaajien on laskettava mielessään todennäköisyyksiä vastustajan seuraavalle siirrolle. Kerrotaan, että tämä matematiikan haara syntyi, kun haluttiin selvittää voitonmahdollisuuksien määrää uhkapeleissä.

Todennäköisyyksiä pohditaan matematiikan tunnin lisäksi jokapäiväisessä arkielämässä. Kuinka todennäköistä on, että myöhästyt koulusta, mikäli päätät lähteä kotoa viisi minuuttia tavallista myöhemmin? Entä kuinka paljon suurempi todennäköisyys on voittaa lotossa, mikäli lottoaa yhden rivin sijasta kaikki kymmenen? Kailan kuvan pohjalta voisikin kysyä, kuinka todennäköistä on, että törmäät harakan kanssa shakkia pelaavaan mieheen?

Börje Söderholm (1922-1998): Modernin tanssitaiteen pedagogi Riitta Vainio tanssissa Köysi, 1963 SVM

Sanotaan, että ihmisen keho on täynnä matematiikkaa. Antiikin Roomassa asunut arkkitehti Vitruvius (n. 80/70-25 eaa.) havaitsi, että ihmisvartalossa on mittasuhteita, jotka pysyvät vakiona. Yksilön sormenpäiden välimatka toisistaan on käsivarret sivuille ojennettuna sama kuin hänen pituutensa, pään korkeus on kahdeksasosa koko ruumiin pituudesta ja korvan korkeus on kolmasosa pään korkeudesta.

Ihmisen ruumis on pituussuunnassa symmetrinen eli sen molemmat puolet, vasen sekä oikea, ovat samanlaisia. Valokuvissa symmetria yritetään usein rikkoa, jotta kuvaan saadaan jännitettä. Börje Söderholmin valokuvassa Riitta Vainio tanssii köyden kanssa. Köyden ja vartalonsa avustuksella hän muodostaa neljä suorakulmaista kolmiota sekä muita geometrisia muotoja.

Jari Silomäki (1975-): Luento-, luku- ja lentosuunnitelma, 1997-2001 SVM

Jari Silomäen kuvan päälle tehdyt merkinnät muistuttavat tieteellisiä merkintöjä. Luvut, tekstit, nuoli ja viivat näyttävät kuin ne muodostaisivat kaavan. Tieteellisyys romuttuu, kun kaavaa tarkastelee lähemmin. Voikin sanoa, että Silomäen kuvat ovat näennäistieteellisiä. Niissä käytetään matematiikasta tuttuja merkitsemistapoja, jotka eivät kuitenkaan täytä tieteellisen tutkimuksen vaatimuksia. Kuva on sarjasta Harjoitelmia aikuisuuteen, joka kertoo erään nuoren miehen kipeästä kasvusta aikuiseksi.

Silomäelle matemaattiset kaavat ja tieteellinen lähestymistapa on keino kuvata päähenkilön ajattelutapaa, joka on kaavamainen ja suunnitelmallinen. Henkilö ajattelee, että myös ihmissuhteisiin voi soveltaa kaavoja ja tekee suunnitelmia kohtaamisesta ihastuksensa kanssa.

Jari Silomäen kotisivulla voit tarkastella lisää sarjan kuvia sekä muita hänen teoksiaan

Liikunta ja terveystieto

Ola Kolehmainen (1964-): Keltainen portaikko, 2000-2001 SVM

Tiedetään, että elintavat kuten oikea ruokavalio ja liikunta merkitsevät hyvin paljon terveelliselle elämälle. Mutta millainen vaikutus elinympäristöllä on terveyteemme? Voiko hyvällä elinympäristöllä olla vaikutusta terveenä pysymiseen tai sairauksista parantumiseen? Ilmeneekö ikävissä elinoloissa enemmän huonovointisuutta ja sairauksia? 1920-30 -luvuilla vaikuttanut rakennustyyli funktionalismi painotti elinympäristön vaikutusta ihmiseen. Rakennuksissa ei tullut olla lainkaan osia, joiden olemassaoloa ei voinut perustella käytännöllisyydellä. Käytännöllisyyden vaatimus koski myös värien käyttöä ja siksi useimmat funktionalistiset rakennukset olivat yksinkertaisia väriltään.

Suomalainen funktionalisti Alvar Aalto suunnitteli Paimioon keuhkotautipotilaille tarkoitetun parantolan vuosina 1929-33. Parantolan sisätiloihin Aalto lisäsi muutamia värikkäitä yksityiskohtia ja perusteli valintansa sillä, että uskoi värien virkistävään ja tervehdyttävään vaikutukseen. Ola Kolehmainen on ottanut valokuvan keltaisesta portaikosta, joka sijaitsee parantolassa. Kolehmaista kiinnostavat rakennukset ja niiden yksityiskohdat. Joskus hänen valokuvansa on otettu niin läheltä, että kuvassa näkyy ainoastaan rakennuksen pintamateriaalia tai yksityiskohtia rakenteesta.

Väreistä puhutaan lisää fysiikan ja kemian oppitunnilla.

Pertti Hietanen (1937-): sarjasta Kilometri keskustasta, 1970-luvun alku SVM

Mitä ihmettä tässä kuvassa tapahtuu? Onko kyse huumorilla höystetystä kesäteatteriesityksestä? Tai vanhan suomileffan kuvauksista? Totuus vetää naaman peruslukemille: kyseessä on Pertti Hietasen valokuva Helsingin Ruoholahdessa 1970-luvulla asustelleista alkoholisteista. Hietasen kuvat liittyvät kantaaottavan valokuvan nousuun, mikä tarkoitti kuvaajien halua tuoda yleisön nähtäväksi yhteiskunnan synkän puolen. Suosittuja aiheita olivat romanikysymys, maaseudun autioituminen ja yleistynyt alkoholismi.

Hietasen taltioimista rappioalkoholisteista suurin osa oli yhteiskunnasta syrjäytyneitä invalidisoituneita sotaveteraaneja, jotka asuivat Liekkihotelliksi kutsutussa asunnottomien väliaikaismajoituksessa. Yhteiskunnallisen valokuvauksen nousu herätti kysymyksiä, tulisiko vain kauniita asioita esittää taiteen piirissä. Toisaalta kuvat toivat myös yleisön silmien eteen ongelman, jonka näkeminen oli helppo sivuuttaa.

Katso kielten & kirjallisuuden tunnilla, kuinka kantaaottavan valokuvan kausi vaikutti Jussi Aaltoon.

Caj Bremer (1929-): Kantajat, 1960 SVM

Näiden miesten kanssa harva vaihtaisi osia! He kantavat selkä kippurassa taakkoja, joita kuljettamaan tarvittaisiin vähintäänkin kaksi ihmistä tai nokkakärryt. Kuvat muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää on kunnioittaa oman ruumiin rajoja fyysisiä ponnistuksia suoritettaessa. Vartalomme on herkkä venähdyksille ja murtumille, siksi venyttely ja lämmittely ennen liikuntasuoritusta on välttämätöntä. Omien voimien yliarvioiminen johtaa helposti vammoihin ja onnettomuuksiin, jotka saattavat vaurioittaa ruumiin loppuelämäksi.

Caj Bremer on ottanut kuvia näistä turkkilaisista miehistä osoittaakseen ihmisten välistä epätasa-arvoa. Saadakseen aikaan voimakkaan vastakkainasettelun hän on tarkoituksella sommitellut samaan kuvaan tavallisia kaduilla käveleviä ihmisiä. Näin taakkaa kantavat miehet on saatu näyttämään entistä säälittävämmiltä ja tunnelma kuvissa epäoikeudenmukaiselta.

Kantaaottavia kuvia katsellaan lisää historian & yhteiskuntaopin tunnilla.

Atelier Irmelin, 1920 SVM

Kameran viehätys piilee sen kyvyssä tallentaa ohikiitävä hetki. Erityisen haasteellisia ovat liikkeessä olevat kuvauskohteet, joita esimerkiksi urheilukuvaajat yrittävät pysäyttää otoksiinsa. Liikkeen kuvaaminen vaatii valokuvaajalta vikkelyyttä ja ennakointikykyä, mutta myös kameralta tiettyjä teknisiä ominaisuuksia. Liikkuvan kohteen pysäyttäminen kuvaan vaatii kameran suljinajan nopeutta ja valon runsasta määrää. Toisaalta pitkää suljinaikaa voi käyttää ilmaisukeinona, jolloin kuvaan saa vangittua liikeradan.

Esimerkkinä tästä ovat hämärässä kuvatut liikkuvat ajoneuvot, joiden ajovalot jättävät kuvaan liikeradan mukaiset vauhtiraidat. Kun liikkeessä olevia kohteita onnistuttiin kuvaamaan peräkkäisinä sarjoina saatiin liikkuvan kuvan esiaste, josta kehittyi vähitellen elokuva.

Katso kielten & kirjallisuuden tunnilla, kuinka liikeratoja on taltioitu valokuviin 1900-luvun alussa.

Stefan Bremer (1953-): Rastaman (muissa kuvissa Jokke, Wilma ja Splashman), 1984-86 SVM

Stefan Bremerin sarja Yön hahmot kertoo yhden tarinan siitä, mitä kaupungissa tapahtuu kun päivä vaihtuu yöksi. Se on myös kuvaus rajusti eletystä elämästä ja ennakkoluuloista. Bremer kiinnostui 1980-luvulla tutkimaan hänelle tuntematonta maailmaa Helsingin yöelämässä. Valokuvaaja hankkiutui paikkoihin, joissa hän tapasi alakulttuurien edustajia, bilehileitä, laitapuolenkulkijoita ja säätäjiä. Bremer oudoksui näitä ihmisiä ja heidän usein erikoista tai näyttävää ulkonäköään.

Uteliaisuus ja ennakkoluulot kanavoituivat valokuvasarjaksi, joka koostuu Bremerin tapaamien henkilöiden muotokuvista. Kuvat eivät ole perinteisiä muotokuvia, vaan niissä korostuu kuvaushetken nopeus. Lennokkuus, mikä kuvia yhdistää kertoo yöelämän kiihkeästä luonteesta. Kiihkeä elämisenhalu näkyy myös kuvien henkilöiden kasvoilta, joita kehystävät ruhjeet, riemu, väsymys ja nautinnonhalu.

Musiikin tunnilla tutustutaan Bremerin rock-kuviin

Klubi 7 -tupakkamainos, 1937

Yhteiskunnan terveysihanteet heijastuvat mainoksiin. Tämä Klubi 7 -tupakkamerkkiä myyvä mainos on peräisin 1930-luvulta Eeva-nimisestä naistenlehdestä. Tuolloin tupakan mainostaminen oli Suomessa vielä sallittua ja itse tupakointiin suhtauduttiin myönteisyydellä, sillä sen terveysriskejä ei otettu vakavasti. Tämän mainoksen tähti on Miss Eurooppa Ester Toivonen. Tupakka huulessaan hän sanoo mainoksessa: ”Mitä tärkeämpi tehtävä sen vireämpi täytyy olla ajatuksen, sen täydellisemmin on tehtävään keskityttävä, jotta se onnistuisi.

Klubi 7 antaa ajatuksille vireyttä, se terästää, se auttaa keskittymään, joten se on verraton apu työssä--”. Koska nykyajan missien on tarkoitus olla esimerkillisiä kansalaisia ja tupakan vaarat terveydelle tiedostetaan hyvin, Klubi 7:n kaltaiseen mainokseen törmääminen 2000-luvulla on mahdottomuus.

Hannes Heikura (1958-): Loputon tuska, 1997 SVM

Uupunut hiihtäjä Mika Myllylä on vaipunut vettyneeseen suohon. Hän on parantanut kestävyyttään juoksemalla upottavassa maastossa. Äärimmäisen harjoittelun tarkoituksena on rääkätä urheilijaa yhä parempaan kestävyyteen ja suorituskykyyn kilpailutilanteessa. Lehtikuvaaja Hannes Heikura on taltioinut ammattiurheilun hinnan. Usein sanomalehtien urheilusivujen kuvat esittävät kilpailutilanteita tai niiden jälkeisiä voitonjuhlia, eikä arkisille harjoittelukuville riitä palstatilaa. Heikuran kuva Myllylästä näyttää katsojalle urheilun pimeän puolen: ammattiurheilun keinojen koventumisen.

Urheilijat harjoittelevat lajiaan ammatikseen, ovat valmiita muuttamaan ruokavaliotaan oman suorituskykynsä sääntelemiseksi, käyttävät toimintatehoa lisääviä tai palautumista helpottavia kemikaaleja ja harjoittelevat äärimmäisissä olosuhteissa. Yhä suuremmat, pelissä olevat rahasummat ovat muuttaneet urheilun luonnetta. Urheilu on ammattitoimintaa, jonka tarkoituksena on tehdä tulosta eli rahaa. Heikuran kuvan näky, uupunut sauvajuoksija suolla, saa pohtimaan maailman ihmisten arjen hullunkurisuutta. Kuva palkittiin Vuoden lehtikuva -tittelillä vuonna 1997.

Onko skeittaaminen urheilua vai yhteiskunnallista vaikuttamista, tai molempia?

Juha Metso (1965-): Olen vesimies, 1996 SVM

Kohtaako sinua peilissä aamuisin tällainen näky? Mikäli vastasit kyllä, on pelisi menetetty eikä Fotokela voi sinua valitettavasti auttaa. Mutta mikäli vastauksesi on ei, lue eteenpäin, sillä hampaasi ovat vielä pelastettavissa. Tässä Juha Metson ottamassa kuvassa erityishuomio kannattaa kiinnittää hampaisiin. Kuvan henkilön, Albertin, purukalusto on päässyt pahasti rappeutumaan. Syynä ovat todennäköisesti väärät elintottumukset, kuten tupakointi ja vähäinen hammashuolto. Mitä voit tehdä välttääksesi Albertin kohtalon? Hampaista huolehtiminen on oikeastaan hyvin yksinkertaista ja helppoa. Tärkeintä on harjata hampaat aamulla ja illalla. Aamuisin harjaus tulee suorittaa ennen aamupalan syömistä.

Ruoka ja juoma aiheuttavat suussa aina happohyökkäyksen, jolloin hampaiden kiilteen läpi yrittää porautua kasa bakteereja. Mikäli bakteerit onnistuvat syövyttämään hampaan pinnan, on seurauksena reikä eli hammasmätä. Jos peset hampaasi välittömästi ruoan tai juoman nauttimisen jälkeen herkistät kiillettä entisestään päästämään lävitseen bakteeriarmeijaa. Harjauksen sijaan tulisi jauhaa ksylitol-purukumia. Näin ikävä ja kivulias poraaminen, paikkaaminen ja Albertin kohtalo pysyvät kaukana legoistasi.

Juha Metson kotisivuilla näet lisää kuvia Albertista

Tuntematon kuvaaja, 1894 SVM

Taiteen ja urheilun liitto saattaa kuulostaa aluksi kaukaa haetulta. Pieni pohdiskelu nostaa mieleen useitakin yhtymäkohtia. Monet lajit, esimerkiksi voimistelu tai taitoluistelu, pohjautuvat kuvioihin ja sommitelmiin aivan kuten taidekin. Urheilullinen vartalotyyppi on ollut Antiikin Kreikan ajoilta lähtien klassisen veistotaiteen ihanne.

Lisäksi urheilua on aina valokuvattu runsaasti. Dokumentointi on olennainen osa vaikkapa skeittaamista tai urheilukilpailuja. Tämä tuntemattoman kuvaajan ottama vedos esittää kilpapyöräilijä ja kirjakauppias J. K. Lindstedtiä. Hänet on kuvattu studiossa, maisemaa esittävän taustan edessä Whitworth-kilpapyöränsä selässä.

Heidi Tikka (1959-): installaatiosta Screen Memories, 1994 SVM

Ihmisen elimistö reagoi mielenliikkeisiin hyvin herkästi. Joskus pelkkä matematiikan kokeesta johtuva jännitys saa olon huonovointiseksi. Huolet tai pelot saattavat puolestaan oireilla vatsavaivoina tai pitkittyneenä flunssana. Elimistössä tapahtuu mullistuksia myös elämän muutosvaiheissa. Murrosikä, raskaus tai vanheneminen saattavat järkyttää ruumiin tasapainoa monin tavoin. Tämä kuva on osa Heidi Tikan Screen Memories -installaatiota eli tilaan tehtyä taideteosta. Installaatio käsittelee lapsuusmuistoja lapsen näkökulmasta.

Se koostuu valokuvista ja tekstiileistä sekä naisten maitoisista vaatekappaleista ja vauvojen pulautusräteistä peräisin olevasta äidinmaidon tuoksusta. Tikan valokuva kukkahameen päällä olevasta oksennuksesta on esitetty installaatiossa stereokuvana. Mikäli katsoja näkee kuvan katselulaitteesta tai käyttää kuvaa katsoessaan erityisiä laseja syntyy vaikutelma, että oksennus olisi katsojan omassa sylissä. Katsomiskulma oksennukseen on suunniteltu niin, että se olisi peräisin äidin sylissä olevan vauvan katseesta.

Historia ja yhteiskuntaoppi

Pasi Salminen (1978-): Paul Ahero fs rock, 2005 (Pasi Salminen)

Valokuvaus liittyy saumattomasti skeittaamiseen. Kameralla taltioidaan silmänräpäyksessä ohimeneviä temppuja. Onko skeittaaminen urheilua, yhteiskunnallista kannanottoa vai ainoastaan harrastus muiden joukossa? Harrastamalla lajia kaupunkiympäristössä skeittaajat koettelevat kanssaihmisten ja järjestyssääntöjen rajoja. Julkisissa tiloissa kuten kauppakeskusten pihalla voi nähdä rullalautailun kieltäviä kylttejä. Kuka omistaa kaupungin: pyöräilijät, kävelijät, autoilijat, skeittarit, vanhukset vai lapset? Millaiseen yhteisen kaupunkitilan käyttöön meillä on oikeus? Luonnossa liikkumista ohjeistavat jokamiehenoikeudet, kaupungissa järjestyssäännöt.

Yksi perustelu skeittauksen kieltämiselle on kaupungin rakennuselementtien kuluminen ja korjaustöihin menevä raha. Yksityisautoilua vastustetaan yhä enemmän, mutta silti tiepinnoitteita kuluttavaa ja ympäristön ilmanlaatua koettelevaa liikkumista ei kontrolloida tai kritisoida suureen ääneen. Kumpi loppujen lopuksi harmittaisi enemmän, skeittaajan toimesta lohjennut porraskivi vai ulkoiluun kelpaamaton kaupunki-ilma? Mikäli skeittaus kielletään julkisilla paikoilla, voi skeittivalokuvaus nousta yhä tärkeämmäksi keinoksi nähdä kaduilla salaa tehtyjä temppuja. Pasi Salmisen Helsingissä ottamassa kuvassa Paul Ahero tekee front side rock -tempun.

Skeittivalokuvauksessa käytetään erikoisobjektiivia, jota kutsutaan kalansilmäksi. Tutustu lähemmin objektiiveihin fysiikan tunnilla

Pasi Salmisen kuvia löydät lisää hänen kotisivultaan

Aurakuva Rajatiedon messuilta, 2004 (Jormaggio)

Internetin tarjoamat sosiaalisen verkostoitumisen sivustot, blogit, internetgalleriat ja chatit, ovat mullistaneet kansainvälisen tiedonvälittämisen keinot. Tämä kuva on peräisin Jormaggio-nimimerkin internetissä sijaitsevasta kuva-albumista, jonka tarkoitus on esittää ja jakaa omia valokuvia ympäri maailmaa olevien käyttäjien kesken. Yksi suurimmista kotimaisista internetgallerioista on IRC-Galleria. Sen sivuilla ilmoitetaan, että noin puolet suomalaisista 13-17-vuotiaista kuuluu sivuston käyttäjiin. Internetgalleriat ovat muuttaneet yksityisten valokuva-albumien merkityksen, sillä nyt internetissä julkaistuja henkilökohtaisia valokuvia voi katsella kuka tahansa.

Internetgallerioissa esillä oleviin kuviin liittyy riskinsä: käyttäjät saattavat saada kuvistaan ikäviä ja loukkaavia kommentteja. Itse kuvat ovat kenen tahansa kopioitavissa, minkä johdosta henkilökohtaiset otokset saattavat päätyä omistajan tietämättä uudelleen levitykseen muilla internetsivuilla. Toisaalta internetissä julkaistava kuva-albumi antaa kanavan kenelle tahansa julkaista tuoreita kuvia sekä tietoa ja olla näin vaikuttamassa maailman tiedonvälitykseen.

Internetgalleriaan tutustutaan myös kotitalouden & käsityön tunnilla.

Jorma Mylly (1948-): markkinakuva-projektista, 1980-luku SVM

Perinteet ja vanhat jo unohdetut tavat antavat valokuvaajille uusien kuvien rakennusaineita. Fotokela antaa muutamia esimerkkejä siitä, kuinka valokuvan menneisyys on kiinnostanut nykyvalokuvaajia. Historiallinen menetelmä, neulanreikäkamera, esitellään fysiikan tunnilla. Menneisyydestä peräisin olevia kuva-aiheita käsitellään maantiedon tunnilla Jorma Purasen yhteydessä. Jorma Mylly puolestaan halusi kokeilla perinteistä markkinakuvaajan ammattia ja ryhtyi hetkeksi kiertäväksi torivalokuvaajaksi.

Markkinakuvaajat olivat paikkakunnille päiväksi asettautuneita kuvaajia, joiden telttastudiossa saattoi otattaa itsestään muotokuvan. Kuva teetettiin saman tien ja kuvattava sai sen mukaansa. Myllyn kiinnostus markkinakuvaukseen lähti siitä kun hän sattumalta löysi divarista vanhan alkuperäisen markkinakuvaajan käyttämän taustan. Hän kierteli ympäri Oulun läänin toreja ja otti 15 markan maksua vastaan ihmisistä kuvia, joista hän myöhemmin teetti kokonainen sarjan.

Valokuvaajien tutkimusmatkoja katsellaan maantiedon tunnilla.

Elina Söyri (1966-): sarjasta Morsiamet 1998 SVM

Suomalainen yhteiskunta on mennyt yhä liberaalimpaan eli vapaampaan suuntaan. Kansalaisille on tullut runsaasti uusia mahdollisuuksia esimerkiksi ilmaista sananvapautta, mutta toisaalta myös velvollisuuksia kuten kierrättäminen. Tämä valokuva näyttää seksuaalista tasa-arvoa koskevalta kannanotolta. Kuva muistuttaa rohkeaa mainoskuvaa, jonka tarkoituksena on herättää kuluttajan huomio ja saada hänet reagoimaan. Elina Söyri esittää toisiaan suutelevat morsiamet rohkeina ja vapautuneina. He näyttävät myös onnellisilta ja iloisilta. Kuva on osa Söyrin Taideteollisen korkeakoulun lopputyötä ja se on rakennettu haastattelujen perusteella. Tarinoiden pohjalta hän otti kuvia, joissa kyseiset haastatellut naiset toimivat malleina ja pitävät yllään omia tai kuvauksia varten itse tehtyjä hääpukujaan.

Mikäli kiinnittää huomiota kuvan syntyvuosilukuun, tulee teokselle uusi merkitys. Vielä 1998 homoseksuaalien parisuhteiden rekisteröiminen oli laissa kiellettyjä. Itse homoseksuaalisuus oli laitonta ja rikoksena rangaistavaa aina vuoteen 1971 asti. Tämä kuvan todellisuuspohja eroaa siis muista sarjan tarinoista, sillä kuvan naiset eivät ole oikeasti olleet tasa-arvoisia muihin naisiin nähden. Parisuhteen rekisteröiminen, joka tuli lailliseksi vuonna 2002, ei ole sama asia kuin avioliitto. Muiden naisten häät tapahtuivat ja he ovat laillisesti aviovaimoja. Tämän kuvan henkilöille naimisiin meneminen ei ole ollut sama asia kuin muille pareille, sillä heidän avioliittonsa ei ole vieläkään Suomen lain mukaan mahdollinen.

Mikko Savolainen (1933-), 1971 SVM

Yksinäinen romaninaisen paita nuokkuu ripustimessa betoniparvekkeella ja katsoo ankean kerrostalolähiön autiota pihamaata. Kuva on kirjasta Raportti Suomen mustalaisista, joka ilmestyi vuonna 1972. Tekijät Mikko Savolainen, Ismo Hölttö ja Kari Huttunen varoittavat takakannessa, ettei kirja ole ruusuista luettavaa, sillä sen kuvat saattavat hätkähdyttää. He toteavat kuitenkin samaan hengen vetoon, että kuvat ovat totta. Kuvakirja sisältää 70-luvulta peräisin olevaa tietoa sekä haastatteluja vähemmistöryhmä romaneista.

Ilmestyessään kirja oli osa kantaaottavan valokuvan liikettä, joka uskoi valokuvan yhteiskunnalliseen vaikutusmahdollisuuteen. Dokumenttikuva oli valistuskeino, jonka tarkoitus oli avata ihmisten silmiä todellisuudelle. Savolainen ja Hölttö ovat tehneet pitkän uran yhteiskunnallisen valokuvan parissa. He julkaisivat vuonna 1970 syrjäseutujen autioitumista, työttömyyttä ja kurjuutta kuvin esittävän Suomea tämänkin -teoksen. Kirja oli kuvattu Pohjois-Karjalassa pahimman Etelä-Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen jälkimainingeissa.

Yhteiskunnallisesta dokumentarismista kerrotaan lisää maantiedon tunnilla.

Stefan Bremer (1953-): No Comments, 1990 SVM

Kantaaottava taide haluaa sanoa kommentin useimmiten yhteiskunnallisiin asioihin. Siihen, mikä mättää ja on pielessä. Stefan Bremerin teoksen nimi No Comments kertoo, että mitään sanottavaa ei ole. Kun nimeen yhdistyy tasavallan presidentti Mauno Koiviston virallinen muotokuva ei sanoma voi jäädä epäselväksi. Kolmiosainen teos syntyi aikana, jolloin kaikkialla muualla Euroopassa kuohui, mutta Suomessa politiikka junnasi paikoillaan. Ympäripyöreät lausunnot suututtivat valokuvaajan ja hän tunsi tarvetta kommentoida asiaa. Lopputuloksena syntyi montaasi silmänsä, korvansa ja suunsa peittävästä Koivistosta.

Bremer jatkoi työskentelyään virkamiehien parissa sarjassa Still No Comments, jossa hän muokkaili suomalaisten ja neuvostoliittolaisten poliitikkojen muotokuvia. Viralliseen presidentin muotokuvaan hän palasi sarjassa nimeltä Tasavallan kansalaiset. Bremer etsi käsiinsä maamme presidenttien jälkeläisiä ja pyysi heitä poseeraamaan virallisen hallitsijakuvan tavoin. Kuvat kehystettiin presidenttikuville tyypillisiin kultaraameihin ja viimeisteltiin mallien nimikirjoituksella. Kaiken tämän jälkeen Bremeriä ei pidätetty, kidutettu tai tuomittu sakkoihin. Mitenköhän olisi käynyt Kiinassa, Neuvostoliitossa tai Yhdysvalloissa?

Lisää Bremerin kuvia katsellaan liikunnan & terveystiedon tunnilla.

Jan Hietala (1962-): sarjasta Tuulen tupia, 1997 SVM

Valokuva voi paljastaa vaiettuja asioita. Kun jotakin on vaikea sanoa ääneen, toimivat kuvat hiljaisina tarinankertojina. Jan Hietalan kromogeeninen värivedos sarjasta Tuulen tupia kertoo vaietusta vaiheesta Suomen historiassa. Ruotsalainen Hietala kiinnostui suomalaisen isoisänsä menneisyydestä nähtyään valokuvia hänestä venäläinen sotilaspuku päällään. Hietala ryhtyi selvittämään isoisänsä menneisyyttä ja päätyi Helsingissä sijaitsevaan Kansallisarkistoon. Hänen tutkittavakseen tuotiin nippu negatiiveja, jotka olivat peräisin Suomen kansalaissodasta vuodelta 1918.

Negatiivit esittivät jäisestä joukkohaudasta ylös kaivettuja punaisia sotilaita. Roudan jäykistämät vainajat oli korostettu kuvista lisäämällä negatiiviin punaista väriä. Arkistojen kätköistä löytyneet järkyttävät näyt synnyttivät Hietalassa halun tuoda julki kansalaissodan vaiettuja kauheuksia. Syntyi sarja Tuulen tupia, jossa Hietala käytti materiaalinaan Kansallisarkiston negatiiveja. Hän teetti kuvista yli kaksi metriä korkeita vedoksia, jotka paljastavat katsojalle valtavassa koossa sisällissodan mielettömyyden.

Tarkastele maantiedon tunnilla kuinka Jorma Puranen on käyttänyt materiaalinaan vanhoja, arkistosta löytyneitä kuvia.

Kalle Kultala (1924-91), 1961 SVM

Kalle Kultala on yksi Suomen tunnetuimmista lehtikuvaajista. Hän erikoistui dokumentoimaan politiikan tapahtumia 1960-luvulta lähtien, mikä teki hänestä presidentin epävirallisen valokuvaajan. Kultala ikuisti satoja otoksia Urho Kekkosesta ja Mauno Koivistosta niin työn merkeissä kuin vapaa-aikanakin. Hän oli mukana kuvaajan roolissa ulkomaille suuntautuneilla valtiovierailuilla ja jopa lomamatkoillakin. Fotokelan kuvat kertovat Kekkosen lomamatkasta Hawaijin saarelle, Yhdysvaltoihin.

Palmujen katveessa otetun kuvan tapahtumat saattavat näyttää rennolta jutustelulta, mutta tosiasiassa presidentille luetaan Neuvostoliiton Suomelle juuri lähettämää noottia. Kuvat paljastavat valtion päämiehestä inhimillisen puolen. Kekkonen syöksyy lomakuvissaan Tyynenmeren aaltoihin ja kellahtaa ylösalaisin virtauksen mukana. Harvinaislaatuiset kuvat muodostavat vastakohdan presidentin viralliselle muotokuvalle, joka oli ripustettuna jokaiseen valtion laitokseen Kekkosen hallinnon aikana.

Leena Saraste on kuvannut maailman poliittisia tapahtumia yksittäisen ihmisen kannalta. Kuvaesimerkkiin tutustutaan uskonnon & elämänkatsomustiedon tunnilla

Kalle Kultala (1924-91), 1972 SVM

Tämä kuva todistaa, että politiikka on hikistä puuhaa! Kalle Kultalan ottama kuva esittää pitkäaikaisen poliitikon Veikko Vennamon selkää. Kuva on otettu SMP:n eli edesmenneen Suomen maaseudun puolueen puoluekokouksesta Kouvolasta vuonna 1972. Edellä luetellut asiat ovat historiallisia faktoja. Tiedot SMP:sta, Veikko Vennamosta ja vuoden 1972 puoluekokouksesta ovat esimerkkejä merkittävistä asioista Suomen historiassa. Usein historian ajatellaan olevan suurien maailmaa muokkaavien tapahtumien jono. Tapahtumia seurataan hallitsijoiden ja poliitikkojen näkökulmasta. Ajattelutapaa nimitetään makrohistorialliseksi, sillä siinä keskitytään isoihin asioihin ja laajoihin kokonaisuuksiin, kuten sotiin, hallitsijavaihtoihin ja pankkikriiseihin.

Makrohistorian vastakohta on mikrohistoria, joka katsoo historiallisia tapahtumia pienemmästä näkökulmasta. Kultalan kuva on hyvä esimerkki havainnollistamaan makro- ja mikrohistoriallisen näkökulman eroa. Mikäli Kultala olisi halunnut kuvaansa makrohistoriallisen näkökulman olisi hän ottanut yleisnäkymän salissa istuvista vennamolaisista puoluelippuineen. Kultalan kuva esittää sitä vastoin mikrohistoriallisen näkökulman Kouvolan tapahtumiin. Hikinen selkä kertoo kokouksesta jotakin muuta: epävirallisen kertomuksen. Kuvan perusteella voidaan päätellä, että istunto on ollut pitkä, kuuma, työntäyteinen ja ehkä epämukavakin. Tarkastelun keskiössä ovat yksittäisen ihmisen tuntemukset.

Päiväkirjat ovat suosittuja mikrohistorian lähteitä. Päiväkirjamaisiin valokuviin tutustutaan kielten & kirjallisuuden tunnilla

Pirkko Tanttu (1946-): sarjasta Aito asia, 1981 SVM

Mikä rooli poliisilla on yhteiskunnassa? Onko poliisi aina kaikkien ystävä, niin kuin vanha sanonta kuuluu? Pirkko Tantun valokuvan poliisit näyttävät hyväntuulisilta amerikkalaisilta järjestyksenvalvojilta. Stereotypian mukaan yhdysvaltalaiset poliisit ovat tauotta donitseja herkuttelevia ja kahvia juovia tyhjäntoimittajia. Toisaalta näemme jatkuvasti amerikkalaisia tv-sarjoja, joissa virkavalta taistelee laittoman huume- ja asekaupan korruptoituneessa viidakossa. Poliisin oikeudet ja velvollisuudet vaihtelevatkin maittain. Joissakin maissa, kuten Italiassa, ovat erikseen järjestystä valvovat poliisit ja aseistautuneet, puolisotilaalliset karabinieerit.

Suomessa on viime vuosina väitelty poliisin ja yksityisten vartiointiliikkeiden rooleista. Tulisiko yksityisiä kiinteistöjä ja ympäristöjä valvovilla vartijoilla olla oikeus tehdä pidätyksiä ja käyttää väkivaltaa? Vartijoiden toiminta on kiristänyt etenkin graffitimaalareiden ja skeittaajien oikeuksia sekä mahdollisuuksia harrastaa julkisessa tilassa. Vaikka vartijoiden on tarkoitus luoda ympäristöömme turvallisuutta, on ihmisen reaktio usein päinvastainen: järjestyksenvalvojien runsas määrä herättää levottomuutta, sillä se viestittää turvallisuuden olevan uhattuna.

Salapoliisikameraan ja salakuvaamiseen tutustutaan uskonnon & elämänkatsomustiedon tunnilla

Fysiikka ja kemia

Santeri Tuori (1970-): sarjasta Sokea kaupunki, 1998 SVM

Näkövammaisten apunaan käyttämän "valkoisen kepin" toiminta perustuu sekä värähdysliikkeeseen että ääniaaltoihin. Koskettaessaan maahan keppi lähettää ilmaan ääniaaltoja. Aallot etenevät, kunnes törmäävät vastassa olevaan esteeseen ja heijastuvat kaikuna takaisin. Näin sokea saa tiedon esteestä ja tietää väistää sitä. Heijastumisnopeudesta eli äänen matkaan käyttämästä ajasta voi teoriassa päätellä vastassa olevan esteen etäisyyden, mutta yleensä siihen pystyvät kokeneet valkoisen kepin käyttäjät. Erilaisten äänien mieleen painaminen ja niiden tunnistaminen ohjaavatkin näkövammaisia päivittäisillä reiteillä. Kuvan metallinen aidanpätkä päästää kimeän kolahduksen apukepin osuessa siihen.

Työstäessään sarjaa Sokea kaupunki Santeri Tuori tutustui sokean henkilön maailmaan. Hän kiinnostui henkilön tavasta hahmottaa lähiympäristöään kepin avulla. Tuori otti kuvia pienistä yksityiskohdista, jotka ohjaavat sokeaa ihmistä kaupungissa. C-printeiksi vedostettuihin valokuviin liittyy äänimateriaali, jota voi kuunnella samanaikaisesti kuvia katsellessaan, esimerkiksi museossa tai galleriassa. Kun kuulokkeet laittaa päähän, tulvii korviin kilinää ja kolinaa sokean henkilön taittaessa matkaa kuvien näyttämällä reitillä.

Rytmi on on äänen ominaisuus, mutta sen voi löyttää myös valokuvista. Tutustu aiheeseen musiikin tunnilla.

Jyrki Parantainen (1962-): sarjasta Tuli, 1996 SVM

Joskus valokuvaajat menevät äärimmäisyyksiin rakentaessaan kuvauskohteitaan. Jyrki Parantainen on kuvannut sarjan teoksia, joita varten on sytytetty tarkoituksella tulipaloja. Sarjaan kuuluu kymmeniä teoksia, jotka esittävät sisätiloja liekkien kourissa. Parantainen ei ole kiinnostunut palamisreaktiosta kemiallisessa mielessä, vaan pikemminkin tuleen liittyvistä mielikuvista. Hän leikittelee vaaran ajatuksella. Samaan aikaan kuvat ovat pelottavia, mutta kiehtovia, sillä pääsemme kurkistamaan turvallisesti vaaran vyöhykkeelle.

Lisäksi tuli näyttää suunnattoman kauniilta hohtaessaan lukuisissa oranssin, keltaisen ja punaisen sävyissä.

Rakennettu todellisuus on taidevalokuvalle tyypillinen ominaisuus. Dokumenttikuvan vaatimus on totuudenmukaisuus. Lisää aiheesta maantiedon tunnilla

Lauri Anttila (1938-): sarjasta Colors. Värien läpinäkyvyydestä, 1996 SVM

Lauri Anttila on yksi monista nykytaiteilijoista, joiden työskentely muistuttaa tieteellisen tutkimuksen tekemistä. Taideteokset ovat tutkimustulosten esityksiä, jotka tuovat päätelmät muiden nähtäville. Vuonna 1996 Anttilalta valmistui tutkimus värien läpinäkyvyydestä. Kysymykset "mitä värit ovat", "millaiset fysikaaliset lainalaisuudet värejä ja värien näkemistä säätelevät" sekä "mitkä värit ovat läpinäkyvimpiä" kiinnostivat taiteilijaa. Anttila testasi värien läpinäkyvyyttä ottamalla valokuvia luonnosta kasvavista kukista.

Hän vei kameransa niin lähelle kukan värikkäitä terälehtiä, että tavallisen kameran objektiivi ei kyennyt tarkentamaan kukkien muotoja. Lopputuloksena syntyi kuvia, joiden etualalla on pehmeäreunaisia, hattaramaisia väriläiskiä ja taka-alalla selkeäpiirteisiä kukkia sekä heinänkorsia. Tutkimustulos osoitti, että osa väreistä, kuten keltainen ja pinkki, ovat selvästi läpinäkyvämpiä kuin toiset. Tutkimustuloksensa Anttila esitti valokuvien muodossa katsojalle.

Väritettyihin valokuviin perehdytään kuvataiteen tunnilla.

Pentti Sammallahti (1950-): Vuokkiniemi, 1991 SVM

Linssi eli objektiivi on kameran tärkeimpiä osia. Linssin avulla kuvauskohteen heijastus johdetaan kameralaitteen sisään, joko filmille tai kennolle. Kameran linssi on kupera, joten se kokoaa valoa yhteen pisteeseen, polttopisteeseen. Linssin muoto määrittää, kuinka jyrkässä kulmassa säteet heijastuvat polttopisteeseen. Linssin ja polttopisteen väliä kutsutaan polttoväliksi. Sen pituus määrää, kuinka laajan näkymän kamera tallentaa kohteesta. Näkymää kutsutaan kuvakulmaksi ja sitä mitataan astelukuna. Mitä pienempi polttoväli on, sitä laajemmassa kulmassa valonsäteet heijastuvat polttopisteeseen ja sitä suuremman kuvakulman kamera tallentaa. Pentti Sammallahden hopeagelatiinivedoksessa on käytetty erittäin pienellä polttovälillä varustettua objektiivia. Objektiivi on tallentanutkin peräti 140 asteen kuvakulman.

Linssiä vaihtamalla voi kuvaan vaikuttaa hyvin paljon. Laajakulmaobjektiivi tallentaa tavallista leveämmän kuvakulman, mikä takia kuvan reunoilla olevat asiat vääristyvät hieman. Kalansilmäobjektiivi on hyvin kupera, joka vaikuttaa lopputulokseen erittäin vääristävästi. Skeittauskuvissa kalansilmäobjektiivia käytetään siksi, että sen avulla saadaan kameran lähellä oleva skeittari mahtumaan kokonaan kuvaan. Myös Sammallahden kuvassa vääristymä on helppo havaita, sillä horisontista on tullut kaaren muotoinen. Sammallahden käytössä on ollut erityinen panoraamakamera, jossa on pyörähtävä linssi. Tämä tarkoittaa sitä, että linssi liikahtaa kuvatessa ja tallentaa panoraamanäkymän pala palalta kokonaiseksi yhdeksi kuvaksi.

Makro-objektiivella voidaan ottaa erikoislähikuvia. ”Katso tarkemmin” biologian tunnilla

Seppo Renvall (1963-): sarjasta Se on täytetty, 1997 SVM

Maailman ensimmäinen ”kamera” oli kokonaisen huoneen kokoinen. Camera obscura eli pimeä huone keksittiin 1400-luvulla. Käytännössä tämä kameran esiaste toimi niin, että tavallinen huone pimennettiin täysin lukuun ottamatta yhtä pientä seinässä olevaa reikää. Pienen reiän kautta huoneen seinälle heijastui ylösalaisin oleva kuva ulkomaailmasta. Nykykamera toimii saman periaatteen mukaisesti, mutta camera obscuran reiän korvaa linssi. Vaikka pimeän huoneen tekniikka keksittiin yli 600-vuotta sitten, on se yhä käytetty menetelmä valokuvaajien keskuudessa. Seppo Renvall on ottanut tämän värivalkaisuvedoksen neulanreikäkameralla eli pienoiskokoon kutistetulla camera obscuralla.

Neulanreikäkameran voi tehdä kuka tahansa vaikkapa kenkälaatikkoon tai tyhjään filmipurkkiin. Laatikosta tehdään valotiivis ja sen kanteen pistetään neulalla reikä, joka peitetään väliaikaisesti teipinpalalla. Laatikon pohjalle laitetaan pimeässä palanen valokuvauspaperia ja kuvaaminen voi alkaa. Kun laatikon asettaa haluamansa paikkaan ja poistaa reiän edessä olevan suojateipin tallentuu pohjassa olevalle paperille kuvauskohde.

Neulanreikäkamera soveltuu myös maantieteellisen tiedon hankintaan.

Helge Heinonen (1922-): Onnenlaukaus, 1961 SVM

Kun katselet tähtitaivaalle, katsot avaruuteen. Katseesi tavoittaa pieniä valonlähteitä, tähtiä, kuita ja planeettoja, jotka on ripoteltu kauaksi toisistaan pitkin avaruuden äärettömyyttä. Mittavista välimatkoista huolimatta erilaiset kappaleet ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Niitä sitovat gravitaatio- eli vetovoimalait. Maapallon vetovoima, maan vetovoima, vaikuttaa taivaankappaleisiin kuten kuuhun, joka kiertää maata. Maan vetovoima pitää myös maan pinnalla oleva kappaleet paikallaan.

Jos hyppäät ylös, et jää ilmaan vaan palaat takaisin maahan. Painovoiman lakien takia Helge Heinosen kuvaamalle seiväshyppääjälle käy huonosti. Seipään varaan itsensä nostava Pentti Nikula taistelee maan vetovoimaa vastaan. Kun seiväs katkeaa säpäleiksi vetää painovoima hänet takaisin maahan. Kuva valittiin vuonna 1962 Vuoden lehtikuvaksi. Hyvä lehtikuva on otettu juuri ratkaisevalla hetkellä, mikä tekee kuvasta mielenkiintoisen ja harvinaisen.

Toinen esimerkki palkitusta lehtikuvasta löytyy liikunnan & terveystiedon tunnilta.

Hilja Raviniemi (1915-73): Lehdet, 1960-luku, SVM

Röntgensäteet keksittiin vuonna 1895 kun saksalainen tutkija Wilhelm Röntgen (1845-1923) huomasi säteilytutkimuksen yhteydessä työhuoneessaan hehkuvan oudon valon. Kerrotaan, että Röntgen luuli aluksi joutuneensa kohtaamiseen paholaisen kanssa, kunnes hän tajusi löytäneensä uuden säteilytyypin, x-säteet. Myöhemmin röntgeneiksi nimetyt säteet ovat tyypiltään lyhytaaltoisia, eikä silmä pysty niitä havaitsemaan.

Ne auttavat ihmistä näkemään sellaisiin paikkoihin, jonne tavallinen katse ei pääse. Kurkistus ihonalaiseen maailmaan tai suljettuihin matkalaukkuihin on röntgenin ansiosta mahdollista. Saatamme unohtaa, että röntgenkuva on valokuva. Yleensä näemme röntgenkuvia hampaista tai katkenneista luista, mutta kuvata voi mitä tahansa ainetta, jonka säteet läpäisevät. Hilja Raviniemi on kuvannut kahdeksaa krassin lehteä.

Luurankoja tarkastellaan biologian tunnilla.

Per Olov Jansson (1920-): Lasilevyjä, 1950-60-luku SVM

Valokuvan aikaansaamiseen liittyy sekä fysiikkaa että kemiaa. Ensinnäkin tarvitaan valoa, sillä ilman valoa ei ole mitään kuvattavaa. Esineet eivät näy pimeässä, koska silloin ne eivät heijasta valoa. Kameran optiikka piirtää kuvan filmille, jolta kuva kehitetään paperille kemiallisten reaktioiden avulla. Fotogrammi on valokuva, jonka tekemiseen ei tarvita kameraa. Se syntyy kun valoherkälle materiaalille, esimerkiksi valokuvapaperille, laitetaan esineitä. Asetelma valotetaan koneella, huone- tai päivänvalolla ja kehitetään pimiössä normaalin kuvan tapaan. Lopputulos muistuttaa hieman röntgenkuvaa. Paperille on muodostunut vaaleita muotoja, joiden lähteenä ovat esineet. Valotusvaiheessa paperin päällä olevien esineiden paikkoja voi vaihdella, jolloin fotogrammiin saadaan tummempia ja vaaleampia muotoja.

Se kuinka paljon esine läpäisee valoa, vaikuttaa kuvan lopulliseen sävyasteikkoon. Per Olov Jansson on käyttänyt fotogramminsa materiaalina lasilevyjä, sirpaleita sekä narua. Osa levyistä näkyy vaaleampina, sillä ne eivät ole päästäneet lainkaan valoa paperille. Harmaat levyt ovat olleet paikoillaan vähemmän aikaa ja mustia alueita ei ole peittänyt valotuksen aikana mikään. Valo on esteettä päässyt reagoimaan paperin pinnalla ja valottanut taustan täysin. Fotogrammi onkin negatiivikuva eli se näyttää todellisen sävyasteikon käänteisenä. Yleensä negatiiveista kehitetään luonnollista sävyasteikkoa vastaava postitiivi. Toisinaan valokuvaajat käyttävät negatiivi-vaikutelmaa tehokeinonaan.

Jan Hietalan negatiivikuvaa tarkastellaan historian & yhteiskuntaopin tunnilla.

Vivi Richter (1866-1960): Helvetinkolu, 1893 SVM

Valokuvan syntyminen edellyttää lukuisia kemiallisia reaktioita. Maailman ensimmäinen valokuva on Joseph Nicéphore Niépcen (1765-1833) vuonna 1826 tekemä heliografia, jossa kuva piirtyi asfaltilla sivellylle tinalevylle kahdeksan tunnin valotusajan jälkeen. Varsinaisena ensimmäisenä valokuvana pidetään kuitenkin vuonna 1839 julkistettua dagerrotyyppiä, joka on nimetty keksijänsä ranskalaisen Joseph Louis Jacques Mandé Daguerren (1787-1851) mukaan. Dagerrotyypit ovat ainutkertaisia valokuvia ja niiden valmistamiseen tarvittiin hopealla päällystettyjä kuparilevyjä, jodihöyryä, elohopeahöyryä, natriumtiosulfaattiliuosta, vettä ja kultakloridiliuosta. Dagerrotyypit säilöttiin lasilevyn alle, sillä happen kanssa reagoidessaan kuva tummui näkymättömiin.

1850-luvulla kehitetty albumiinivedostusmenetelmä tuotti paperikuvia, joita kutsuttiin visiittikorttikuviksi. Albumiinivedoksia valmistettiin vatkaamalla kananmunan valkuainen, ammonium- ja natriumkloridi sekä jääetikka vaahdoksi. Päällystämällä valokuvauspaperi seoksella vältettiin kuvan uppoaminen paperin sisällä oleviin kuituihin. Nykyvalokuvaajien teosten yhteydessä on useimmiten merkintä kromogeeninen värivedos tai hopeagelatiinivedos. Ensimmäinen tarkoittaa tavallista värikuvaa ja jälkimmäinen perinteisin menetelmin valmistettua mustavalkokuvaa.

Riitta Säkö (1959-): Together, 1983 SVM

Hapen kuvaaminen kemian tunnilla on yksinkertaista. On maailmanlaajuisesti sovittu, että happea merkitään kirjain- ja numeroyhdistelmällä O2. Kemiallisten aineiden olemassaolon osoittamiseksi tehdään kokeita. Eräs yksinkertainen tapa osoittaa hapen olemassaolo on puhaltaa ilmapallo täyteen ilmaa. Pallo ei kuitenkaan täyty hapella, vaan hiilidioksidilla. Ihmisen elimistössä sisään hengitetty happi muuttuu hiilidioksidiksi. Vaikka pallo ei täyty hapella, on aine osa tapahtumaketjua, joka johtaa pallon täyttymiseen. Näin näkymätön aine happi tehdään näkyväksi. Entä jos sinun tulisi kuvata happea valokuvin? Kuinka tekisit sen? Riitta Säkön valokuvassa Together makaa kolme punaista ilmapalloa kirkkaan valopöydän päällä.

Säkön tapa kuvata ilmapalloja on hyvin toisenlainen kuin olemme tottuneet, sillä pallot ovat tyhjiä. Valokuvan nimi on Together. Ehkä nimi viittaa ilmapallon ja ilman riippuvuussuhteeseen: ilmapallo tarvitsee happea ollakseen olemassa. Samalla tavalla voidaan ajatella ihmisen tarvitsevan happea ja olevan riippuvuussuhteessa luontoon. Ihmiselle elintärkeä happi on peräisin viherkasveista. Happea syntyy fotosynteesissä, kun kasvit käyttävät ravinnokseen ilman hiilidioksidia ja maasta peräisin olevaa vettä. Aurinkoenergian avulla hiilidioksidista ja vedestä syntyy sokeria ja happea, joka vapautuu kasveista ilmaan esimerkiksi ihmisten hengitettäväksi.

Ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta käsitellään biologian tunnilla

Tehtävät

Kielet ja kirjallisuus

Kotitalous ja käsityö

Biologia

Musiikki ja kuvataide

Uskonto ja elämänkatsomus

Matematiikka

Historia ja yhteiskuntaoppi

Sanasto

Albumi
Valokuvien säilyttämiseen ja katsomiseen tarkoitettu, joko sidottu tai muulla tavoin yhteen liitettyjen sivujen kokoelma, joille on kiinnitetty valokuvia.
Albumiini
Tiettyjen proteiinien muodostama aine. Valokuvamateriaaleissa käytetty albumiini on lähtöisin kananmunan valkuaisista, joista valmistetaan homogeeninen liuos: Valkuaisten joukkoon lisätään ammonium- tai natriumkloridia ja hieman jääetikkaa, jonka jälkeen seos vatkataan vaahdoksi. Vatkaamisen jälkeen seoksen annetaan seistä noin vuorokauden ajan, jonka jälkeen se suodatetaan, peitetään ja säilötään kylmään noin viikoksi. Kun liuos alkaa haiskahtaa rikiltä, sen kemiallinen rakenne ja samalla sen fyysiset ominaisuudet ovat muuttuneet niin, että se on valmista käytettäväksi. Kun paperi päällystetään happamalla albumiini-suolaliuoksella, sen pintaan muodostuu erillinen sidosainekerros, joka estää kuvan uppoamisen paperin kuituihin.
Albumiinivedos
Albumiinivedostusmenetelmällä tuotettu valokuva. Albumiinivedoksen paperipohja on ohut ja siksi se on miltei aina pohjustettu, usein standardikokoiselle (esimerkiksi visiittikorttikuva), koristellulle pahvilevylle. Menetelmän esitteli ranskalainen valokuvaaja Louis Désiré Blanquart-Evrardin vuonna 1850. Suurin osa kaikista 1800-luvun valokuvista on vedostettu albumiinipaperille, märkälevymenetelmällä tuotetuista negatiiveista.
Ambrotyyppi
Ainutkertainen hopeakuva. Kuva on itse asiassa negatiivi märkälasilevyllä, joka on hieman alivalotettu ja alikehitetty tietyntyyppisellä kehitteellä. Kun tällaisen negatiivin taakse asetetaan tumma tausmateriaali, näyttää kuva positiivilta. Ambrotyyppi on yleensä aina joko rasiassa tai lasin alle kehystettynä.
Autochrome
Autochromet ovat varhaisimpia värikuvia. Itse asiassa kuva muodostuu mustavalkoisesta hopeakuvasta, joka on valotettu kolmesta eri väristä koostuvan suodatinrasterin läpi. Katselu tapahtuu samojen suodatinrasterien läpi, jolloin kuva näyttäytyy värillisenä. Kaikki autochrome-kuvat ovat transparentteja eli läpinäkyviä, ja niitä tulee katsoa valoa vasten.
Camera obscura
Alunperin 1500-luvulla camera obscura oli siirrettävä huone, jonka takaseinälle muodostui ylösalainen kuva etuseinän reiästä tulevasta valosta. 1600-luvulla huone korvattiin laatikolla ja reikään sijoitettiin lasinen objektiivi, joka paransi kuvan laatua. Laatikon sisään sijoitettiin peili, joka heijasti kuvan kojeen kannessa olevalle tähyslasille. Periaate on täysin sama kuin nykyään esimerkiksi kertakäyttökamerassa, järjestelmäkamerassa tai digitaalikamerassa. Kotikonstein tehtävä sovellus camera obscurasta on neulanreikäkamera.
C-print
Tarkoittaa kromogeenista värivedosta. C-print nimitys juontaa juurensa erään Kodakin kromogeenisen väripaperityypin nimestä. Ilmeisesti käytössä oli yleisesti juuri tämä nimenomainen värivedostuspaperi, sillä nimi on jäänyt  joidenkin piirien käyttöön vielä kyseisen paperityypin valmistamisen jälkeenkin.
Dagerrotypia
Historian ensimmäinen julkistettu (1839) valokuvausmenetelmä, jonka kehittäjinä olivat ranskalaiset Joseph Louis Jacques Mandé Daguerre (1787-1851) ja Nicéphore Niépce (1765-1833). Hopealla päällystetty kuparilevy kiillotetaan ja käsitellään jodihöyryllä, jolloin sen pintaan muodostuu valoherkkää hopeajodidia. Levy valotetaan kamerassa, jonka jälkeen se kehitetään elohopeahöyryssä: elohopea kondensoituu hopeajodidipinnan valottuneille alueille, jolloin lopullinen kuva muodostuu pienistä hopea-elohopeapisaroista. Kuva kiinnitetään natriumtiosulfaattiliuoksessa, pestään vedessä ja sävytetään kultakloridiliuoksella. Lisää ilmeikkyyttä saadaan lisäämällä kuvaan värejä.
Dagerrotyyppi
Dagerrotypiamenetelmällä tuotettu ainutkertainen valokuva. Dagerrotyypin pinta on peilimäinen. Kun valo osuu siihen oikeassa, noin 45 asteen kulmassa, kuva erottuu positiivisena. Muulloin näkyy heikko negatiivinen kuva, tai ainoastaan heijastavaa pintaa. Dagerrotyyppi on altis kosketuksen aiheuttamille fyysisille vaurioille, sekä etenkin kemiallisille vaurioille. Siksi se on suojattu lasilla, jonka alla on yleensä koristeltu pahvi- tai metallilevy. Levyyn, jonka tehtävänä on erottaa lasi ja kuvapinta toisistaan, on leikattu kuvalle aukko. Kokonaisuus pysyy kasassa ja samalla ilmatiiviinä, kun se on suljettu reunoistaan liimanauhalla. Useimmiten se on myös kehystetty tai sijoitettu korumaiseen miniatyyrirasiaan.
Digitaalinen kuva
Digitaalinen kuva nähdään tietokoneen monitorilla.
Digitaalinen vedos tai tuloste
Yhä useampi valokuvataideteos on tekniikaltaan digitaalinen tuloste, esimerkiksi mustesuihku- tai lasertuloste. Digitaalinen kuva tulostetaan tietokoneelta yleensä kiiltävälle ”valokuvalaatuiselle” paperille. Markkinoilla on myös digitaalisia valotuslaitteita, jotka valottavat kuvan kromogeeniselle väripaperille. 
Face mounting
Face mounting tarkoittaa pohjustustapaa, jossa kuva kiinnitetään kuvapuoleltaan akryyli- tai lasilevyyn. Kiinnityksessä käytetään erityyppisiä liimoja. Vanhin tapa oli kiinnittää valokuva paksulle, reunoistaan hiotulle lasilevylle kuvapuoleltaan gelatiiniliimalla. Modernimmissa menetelmissä käytetään yleensä paksua akryylilevyä ja liima-aineena toimivat erilaiset silikonimassat.
Ferrotyyppi
Hopeakuva, joka on valmistettu mustalle pellille. Se keksittiin vuonna 1856 ja periaate sama kuin ambrotyypissä. Markkinoilla ja kaduilla toimineiden pikakuvaajien suosima materiaali, koska valmiin kuvan sai käteensä muutamassa minuutissa. Suomessa käytössä erityisesti vuosina 1890-1920.
Fotogrammi
Ilman kameraa tai objektiivia tehty valokuva. Esimerkiksi jokin esine asetetaan suoraan valoherkän materiaalin päälle, jonka jälkeen materiaali valotetaan ja käsitellään normaalisti. Fotogrammissa esineen muoto erottuu vaaleana tummaa, tai tummana vaaleaa taustaa vasten, koska materiaali ei ole päässyt valottumaan esineen alta. Jos esine on osittainkin läpikuultava, fotogrammiin tulee myös sävyjä vaalean ja tumman väliltä.
Gelatiini
Eläinten luista ja nahoista valmistettu proteiinituote. Valokuvamateriaaleissa käytettävä gelatiini on erittäin puhdaslaatuista ja siinä on aina erilaisia lisäaineita. Käytetään emulsioaineena erityisesti hopeagelatiinimenetelmissä. Vanhimpia paperin pinnan liima-aineita.
Hopeagelatiinivedos
Tavallisimmat mustavalkokuvat olivat yleensä hopeagelatiinivedoksia. Vedokset valmistetaan kopioimalla mustavalkonegatiivista. Pohjana on valokuvapaperi, jonka valoherkässä emulsiossa ovat sekoittuneena hopeasuola ja gelatiini. Nykyään perinteisten paperimateriaalienrinnalla käytetään yleisesti muovipaperia.
Hopeakuva
Valokuva, jossa paperi tai muu alusta on herkistetty hopeasuoloilla kuvan muodostumista varten.
Hopea-värivalkaisu
Hopea-värivalkaisusta käytetään myös nimeä värivalkaisu. Valkaisun avulla väridiapositiivista valmistettu värivedos. Vedostusmateriaalissa, kuten paperissa, on valmiina väritekijöitä, joista ylimääräiset liukenevat pois hopean valkaisun yhteydessä. Jäljelle jäävät siis vain ne värit, joita on alkuperäisessä väridiapositiivissa. Menetelmä tunnetaan myös Cibachrome ja Ilfochrome -nimillä.
Kalotyyppi
Paperinegatiivista suolapaperille vedostettu paperikuva. Kalotyypissä yksityiskohdat eivät olleet yhtä tarkkoja kuin samanaikaisessa dagerrotyypissä, mutta tekniikka mahdollisti ensimmäistä kertaa kuvien kopioinnin. Kalotyyppejä nimitettiin alkuaikoina keksijänsä William Henry Fox Talbotin mukaan myös talbotyypeiksi. Kalotyyppejä käytettiin 1850-luvulle saakka, mutta Suomessa ne olivat erittäin harvinaisia.
Kollaasi
Nimitys tulee ranskan kielen verbistä ”coller”, liimata. Leikattujen ja liimattujen kuvien ja materiaalien yhdistelmäkuva. Myös maalatut tai piirretyt kirjaimet ja kokonaiset sanat ovat kollaasin mahdollisia osia.
Kromogeeninen värivedos
Kromogeenisen värivedoksen pohjana on kromogeeninen väripaperi, joka muodostuu kolmesta eri valoille herkästä, värejä sisältävästä hopeasuolakerroksesta. Jokainen kerros on herkkä vain yhdelle kolmesta pääväristä, joita ovat sininen, punainen ja vihreä. Väriaineet ovat valmiina emulsiossa ja ne saadaan esiin kehitysprosessin avulla.
Montaasi
Useammasta eri (valo)kuvasta tai niiden osista, teksteistä, lehtileikkeistä, yms. yhdistelemällä koostettu kuvateos. Eroaa kollaasista pyrkimyksellään sulauttaa kaikki lopullisen teoksen eri elementit huomaamattomasti yhteen. Retusointi on usein tärkeä vaihe teoksen saattamisessa lopulliseen muotoonsa.
Märkälevymenetelmä
Märkälevymenetelmässä lasinegatiivin kaliumjodidia sisältävä emulsio herkistetään sen ollessa vielä kostea. Emulsioon muodostuu tällöin valoherkkää hopeajodidia. Negatiivi on valotettava ja kehitettävä välittömästä ennen emulsion kuivumista. Englantilainen Frederick Scott Archer julkisti menetelmän vuonna 1851.
Negatiivi
Kuva, jonka sävyasteikko on käänteinen kohteen sävyasteikolle. Esimerkiksi vaalea pää kuvautuu negatiivissa tummana ja päinvastoin.
Neulanreikäkamera
Camera obscuran periaatteella toimiva yksinkertainen kamera, joka koostuu valonpitävästä laatikosta. Toisessa päässä laatikkoa on valolle herkkä filmi tai kenno ja toisessa päässä objektiivi, joka heijastaa kuvan filmille.
Piktorialismi
Maalauksellisuuteen pyrkivä valokuvauksen tyyli, jossa vaikutelma saadaan aikaiseksi siveltimellä ja väreillä.
Positiivi
Kuva, jonka sävyasteikko vastaa kohteen sävyasteikkoa. Tavallinen valokuva on positiivi, joka on tehty negatiivista.
Retusointi
Retusointi tarkoittaa kuvan muokkaamista käsin tai tietokoneella. Retusoinnilla poistetaan kuvan virheitä, kuten roskia tai tahroja, väritetään kuvaa tai muokataan siitä muuten halutun kaltainen. Käsin retusointi tehdään siveltimen ja väriaineen avulla, digitaalinen retusointi tietokoneen kuvankäsittelyohjelmalla.
Solarigrafia
Solarigrafia tarkoittaa auringon liikeradan tallentamista valokuvauksen menetelmin. Kamerana voi käyttää neulanreikäkameraa. Solarigrafiassa paperista negatiivia ei kehitetä vaan valottunut paperi pannaan purkista tai laatikosta suoraan skannerin lasilevylle. Kuva käännetään kuvankäsittelyohjelmalla positiiviksi.
Stereokuva
Stereokuvan periaate tunnettiin jo ennen valokuvauksen keksimistä. Valokuvamenetelmin niitä on valmistettu välineen alkuajoista asti jo dagerrotyyppeinä.  Stereokuva on kahdesta hiukan eri kulmista otetusta kuvasta koostuva kuvapari, jonka avulla kuva-aihe näkyy komiulotteisena. Yleensä katseluun käytetään erityistä laitetta, stereoskooppia, jolloin vasen silmä näkee vain vasemman kuvan ja oikea vain oikean.
Stereoskooppi
Kolmiulotteisten stereokuvien katselemiseen valmistettu laite. Yksinkertaisimmillaan stereoskooppi on silmien väliin asetettava pahvinpala, joka samalla estää vasemman silmän näkemästä oikeanpuoleista kuvaa, ja päinvastoin. View Master on tunnettu stereoskooppi, joka esiteltiin yleisölle vuonna 1939.
Suurennuskone
Suurennuskone on optinen laite, jonka avulla läpikuultavalla materiaalilla oleva negatiivi- tai positiivikuva voidaan suurentaa ja heijastaa valoherkälle materiaalille, yleensä paperille tai filmille. Yksinkertaisimmillaan suurennuskone rakentuu valonlähteestä, filmin pidikkeestä ja objektiivista.
Suurentaminen
Suurennoksen tekeminen suurennuskoneella. Valo heijastetaan filmin pidikkeessä olevan negatiivin tai positiivin läpi suurentavaan objektiivin, jolloin kuva heijastuu objektiivista valoherkälle materiaalille, yleensä paperille tai filmille. Mitä enemmän objektiivin ja siitä heijastuvan kuvan välimatkaa kasvatetaan, sitä mittavampi suurennos saadaan.
Visiittikortti
Visiittikorttikuvat kehitettiin 1850-luvulla. Ne olivat vakiokokoisia (100 mm x 62 mm) paperikuvia, joita käytettiin käyntikorteissa. Käyntikortit olivat pahvisia, usein koristeellisia ja valokuvaamon nimellä varustettuja pohjia, joihin visiittikorttikuvat kehystettiin.

Lähteet

Opettajalle

Mikä on Fotokela?

Fotokela on verkko-opetusmateriaali, joka on suunnattu 7-9 -luokkalaisille ja heidän opettajilleen. Se on tuotettu uuden 1.8.2006 voimaan tulleen opetussuunnitelman pohjalta, ja se vastaa Viestintä ja mediataidot -aihekokonaisuuden vaatimukseen integroida mediakasvatus opetustyöhön.

Fotokelan lähestymistapa on moniaineinen ja mediakasvatuksellinen. Moniaineisuus tarkoittaa, että oppimateriaalin pääsisältöä, kuvia, pohditaan kouluaineiden näkökulmasta. Oppiaineet on ryhmitelty kymmeneen osaan: kielet & kirjallisuus, maantieto, kotitalous & käsityö, biologia, musiikki & kuvataide, uskonto & elämäkatsomustieto, matematiikka, liikunta & terveystieto, historia ja yhteiskuntaoppi sekä fysiikka & kemia. Kuvia tarkastellaan kunkin kouluaineen näkökulmasta lyhyessä tekstissä.

Valokuva on media, johon törmäämme päivittäin erilaisissa yhteyksissä. Kuvanlukutaito on osa mediataitoa, jonka opettaminen on peruskoululle yhä tärkeämpi haaste. Fotokela toimii kuvanlukutaidon oppimateriaalina. Se sisältää esimerkkejä valokuvan eri käyttöalueilta: lehti-, uutis-, albumi-, taide-, internetgalleria- sekä mainoskuvia. Fotokela auttaa hahmottamaan valokuviin liittyvää kontekstisidonnaisuutta eli tulkinnan riippuvaisuutta käyttötavasta.

Oppimateriaali ei esittele järjestelmällisesti valokuvan historiaa, tekniikan kehitystä tai kuvaajia. Fotokela ei yritä kattaa kaikkia opetussuunnitelmassa mainittuja sisältöjä, vaan antaa opettajille esimerkkejä siitä, kuinka valokuvaa voi hyödyntää oman oppiaineensa opetuksessa.

Näin Fotokela toimii

Fotokelan etusivun löydät osoitteesta www.fmp.fi/fotokela. Ainakin toistaiseksi sivu ohjautuu toisen näköiseen osoitteeseen. Etusivulta saa lisätietoa Fotokelan kuviin liittyvistä oikeuksista ja oppimateriaalin tekijöistä. Sisään-painikkeesta pääset sivulle, jossa on kaikista Fotokelan kuvista koostuva mosaiikki sekä oppiaine-painikkeet.

Voit jatkaa työskentelyä kahdella tavalla: 1. valitse jokin kuva mosaiikista. Valitsemasi kuvasivu avautuu näytölle. Kuva kuuluu johonkin kymmenestä oppiaineesta. Kyseisen oppiaineen logo näkyy värillisenä sivun yläpalkissa. Muut ovat mustavalkoisia. 2. valitse jokin oppiainelogoista, jolloin mosaiikista erottuu kyseiseen aineeseen kuuluvat valokuvat. Nyt voit päästä suoraan tietyn aineen sivulle valitsemalla jonkin pinkillä värillä kehystetyistä kuvista.

Kuvasivun näkymä sisältää kuvan, pohdintatekstin, oppiainekohtaiset tehtävät, oppiainekohtaiset kuvat (10 kpl) sekä oppiainepalkin. Kuvasivulta voi navigoida saman oppiaineen sisällä oleviin muihin kuviin (oppiainekohtaiset kuvat) tai toiseen oppiaineeseen (oppiainepalkki). Tehtävät avautuvat yksi kerrallaan otsikkoa (tehtävä 1, tehtävä 2, jne.) painamalla. Tehtävistä ensimmäinen on aina näkyvissä.

Sanastoon on mahdollista navigoida useista näkymistä. Se sisältää Fotokelassa käytettyjä valokuvauksen erikoissanoja. Teksteissä olevat erikoissanat on linkitetty suoraan sanastoon.

Linkit, joita pohdintatekstit sisältävät vievät sekä oppimateriaalin sisäisille että ulkopuolisille sivuille. Sisäiset linkit johtavat toisiin kuviin, sanastoon tai kuvasarjaan. Ulkopuoliset linkit ovat aiheeseen liittyviä lisätiedon lähteitä, esimerkiksi kuvaajien ja instituutioiden kotisivuja. Ulkopuoliset linkit avautuvat uuteen ikkunaan.

Kuvasarja-painike joidenkin kuvasivujen yhteydessä avaa näkymään lisää kyseiseen teokseen liittyviä tai kuuluvia kuvia.

Opettajalle sivulta löytyy Fotokelan taustaa, käyttöohjeet sekä linkit tehtävien tulostusystävälliseen näkymään.

Tekijät toivottavat antoisia fotokeloja!

Lisätietoja

Suomen valokuvataiteen museon museolehtori Erja Salo

Kirjallisuutta